Yöjunassa Rovaniemelle 0.28

Viimeiset valmistelut Ivalossa 4.44

Päivä 1 Raja-Joosepista karhun poluille 10.35

Päivä 2 Kohti Anterinmukkaa 15.01

Päivä 3 Jalkineet menee vaihtoon 22.00

Päivä 4 Ukkosta tunturissa 32.06

Päivä 5 Lumimaisema odottaa Tiuhtelmakurussa 40.26 

Päivät 6 ja 7 Välipäivät Muorravaarakassa 48.50

Päivä 8 Sokostille ja kohti Luirojärveä 55.54

Päivä 9 Saunaa ja pyykkiä Luirolla 1.01.33

Päivä 10 Korvasieniä polulla 1.06.22

Päivä 11 Kohti Rautulampea 1.11.55

Päivä 12 Saariselälle varusteita täydentämään 1.17.35

Päivä 13 Lunta sataa vaakatasossa 1.21.53

Päivä 14 Suomunruoktulta Luirolle 1.27.33

Päivä 15 Kesäilta Luirolla 1.31.20

Päivä 16 Aurinkoa paneeliin 1.35.21

Päivä 17 Kohtaamisia kairassa 1.40.14

Päivä 18 Kohti Hammaskurua 1.44.13

Päivä 19 Jaurujoen laaksoon 1.47.49

Päivä 20 Jaurun yli ja kohti Peuraselkää 1.52.53

Päivä 21 Etappi päättyy Kemihaaraan 1.58.16

Päivä 22 Korvatunturin reitille 2.02.59

Päivä 23 Naltiotunturi kutsuu 2.07.35

Päivät 24-25 Pistokeikka Nattasille 2.12.47

Päivä 26 Päiväretki Kolttakentille 2.19.49

Päivä 27 Leiri Suomunkönkäälle 2.23.52

Päivät 28-29 Kaikenlaisia kalastajia 2.27.28

Päivä 30 Illaksi Porttikoskelle 2.34.43

Päivä 31 Päiväretki Puilakkapäälle 2.38.29

Päivät 32-33 Ukkosmyräkkä Lankojärvellä 2.42.45

Päivät 34-35 Juhannus Suomunruoktulla 2.48.36

Päivä 36 Juhannussaunaan Kiilopäälle 2.54.20

Päivä 37 Suomulta Tuiskulle 2.58.59

Päivä 38 Uupuneena Muorravaarakkaan 3.03.54

Päivä 39 Paarmaorkesteri pärisee 3.08.50

Päivä 40 Viimeinen yö pisaralammella 3.13.09

Päivä  41 Paluu Raja-Jooseppiin 3.18.38

Yöjunassa Rovaniemelle

Tampere ohitettu ja juna jyskyttää kohti Seinäjokea. Reilun puolen vuoden suunnittelun ja valmistelun jälkeen olen vihdoin yöjunassa matkalla Rovaniemelle. Sieltä jatkan Eskelisen Lapin linjojen kyydissä Ivaloon. Ivalossa vietän muutaman päivän viimeisiä reissuvalmisteluja tehden ennen Urho Kekkosen kansallispuistoon lähtöä. Alkamassa on 40 päivän vaellus pohjoisen yöttömässä yössä.

40 vuotta täyttävä Urho Kekkosen kansallispuisto on monen mielestä maamme upein ja monipuolisin luonnonsuojelualue. Se on myös oma suosikkipuistoni ja olen siellä viettänyt useita eripituisia jaksoja. Nyt lähden tapaamaan synttärisankaria ja seuraamaan kevään edistymistä Itä-Lappiin. 

Suomen suosituimmat kansallispuistot ovat pohjoisessa. Urho Kekkosen kansallispuisto on 450 000 vuosittaisella käyntikerralla listakakkosena heti Pallas-Yllästunturin jälkeen. Kansallispuistojen kestosuosikin suosion salaisuutta selittänee alueen monipuolisuus. Koilliskairassa on suurtuntureita, vanhaa metsää ja jokilaaksoja. Myös suomaastoa riittää sitä etsiville. Kekkospuiston laaja kämppäverkosto hakee myös vertaistaan.

Inarin, Savukosken ja Sodankylän selkosilla sijaitseva kansallispuisto ei ole minulle aivan uusi tuttavuus. Ensimmäisestä vaelluksestani Urkkipuistoon on jo reilu 25 vuotta. Silloin mukanani oli kymmenkunta järvenpääläisteiniä loppukesän vaelluksella, juuri ennen koulun alkua. 

Perusteellisemmin pääsin tutustumaan kansallispuistoon vuonna 2016, jolloin vietin siellä sata päivää elokuun lopulta joulukuuhun. Kesästä kaamokseen -reissulla pääsin kokemaan, kuinka Lapin kesä vaihtui ruskaan, ensilumeen ja lopulta kaamoksen pimeyteen.

Tällä reissulla haluan kokea hetken, jolloin Lapin kevät ja kesä puhkeavat vihreään loistoon. Luonto näyttää ja myös kuulostaa aivan erilaiselta lumien sulettua ja kevään edetessä, kuin loppukesästä tai alkusyksystä, jolloin useimmat meistä suuntaavat rinkka selässä kairaan. Kevättulvaiset joet, märät suot ja tunturien lumilaikut haastavat kulkijaa. Yöttömän yön valo mahdollistaa vaeltamisen ympäri vuorokauden.

Helsingistä Rovaniemelle kulkeva juna ei ole aivan täynnä toukokuun puolivälin arki-iltana. Makuuhytin olin varannut hyvissä ajoin ja saanut sen kohtuuhintaan. Ajokortittomana retkeilijänä käytän junia ja linja-autoja erittäin usein ja niiden maksut lohkaisevat ison osan vaellusreissujen budjetista. Toisaalta, pidän matkustamisesta erityisesti junassa, silloin kun ne ovat aikataulussa, eikä mitään yllättävää satu. Vanhoissa sinisissä yöjunissa oli mukava matkustaa ja nukahtaa etäältä kuuluvaan kiskojen kolkkeeseen, havahtua junan pysähdyksiin väliasemilla ja kuulostella vanhan vaunun natinaa liikkeelle lähdettäessä. Tällä kertaa makuuhyttini sijaitsee junavaunun toisessa kerroksessa ja siinä on oma wc ja suihku.

Pistäydyn ravintolavaunussa ennen pimeän tuloa. Kevätilta on jo pitkään valoisa. Maisemat vaihtuvat ja vilistävät vauhdilla ikkunan ohi. Etelässä ollaan jo kesän kynnyksellä ja vihreä väri valtaa maiseman. Suomi on pitkä maa, sillä pohjoisimmassa Suomessa sulatellaan vielä lumia ja harmaa on maiseman pääväri. Nautin oluen ja seuraan ravintolavaunussa aikaansa viettäviä ihmisiä. Puheensorina ja nauru täyttävät vaunun. Pohjoisen yöjunissa on aivan oma tunnelmansa. 

Viimeiset valmistelut Ivalossa

Sodankylä sijaitsee Rovaniemen ja Ivalon (puolivälissä). Täältä on ajomatkaa Ivaloon vielä reilun parin tunnin ajan. Tien varren maasto on näyttänyt bussin ikkunasta paikoin erittäin märältä ja ajatus kulkeutuu väkisinkin parin päivän päästä alkavaan reissuun. Kuinka märkä maasto odottaa perillä kohteessa? Millä jalkineella olisi järkevintä lähteä liikkeelle, entä kuinka korkealla jokien vedenpinta olisi? Sama kutkuttava jännitys ja lievä epävarmuus nousee pintaan kuin ensimmäisillä vaelluksillani. Vaikka kokemusta on vuosien varrella kertynyt, samat asiat mietityttävät aina uudelleen. 

Paikallisilta kavereiltani olin saanut pitkin kevättä väliaikatietoa talven taittumisesta ja kevään edistymisestä. Pitkään viileänä pysynyt kevät oli saanut vauhtia toukokuun alkupuolella ja lumen pinta alkanut vajoamaan vauhdilla. Se oli helpottava tieto, sillä olin myös varautunut siihen, että ensimmäiselle etapille lähdettäisiin lumikengillä. Nopeasti sulaneen lumen kääntöpuolena olisivat korkealla olevat vedenpinnat sekä vuolaana virtaavat joet. Niiden tilanne tulisi mahdollisesti vaikuttamaan reittivalintoihin ja aikatauluihin, sillä vältän turhien riskien ottamista vesistöjen ylityksissä.

Jään bussista pois Tolosessa, hieman ennen Ivalon keskustaa. Eskelisen kuski nostaa rinkkani auton alaosasta ja toivottaa hyvää matkaa kelistä huolimatta. Nostan rinkan selkään ja lähden räntäsateessa tallustelemaan kohti yösijaani. Forrest Gamp Laplandin Juha ottaa minut vastaan ja näyttää, mihin voin rinkkani ja varusteeni viedä. Matkahuollon kautta lähettämäni iso varustelaukku on saapunut jo muutamia päiviä aikaisemmin. 

Siirrymme tuvan lämpöön ja Juha keittää meille kahvit. Hän on pitkän linjan luontoyrittäjä, eräopas ja -kokki. Kiire kaikkoaa ja vaihdamme keittiön pöydän ääressä niin kuulumiset kuin Kekkospuiston ajankohtaiset uutiset. Välillä käymme pihalla tarkastamassa suomenpystykorva Pihlan tilannetta. Ruskea nappisilmä on viimeisillään ja sen pitäisi synnyttää ensimmäiset pentunsa minä hetkenä hyvänsä. 

Seuraavan päivän vietän varustetarkistuksen ja retkiruokien parissa. Pakkaan rinkkaan varusteet ja välineet, mitä tarvitsen ensimmäisellä yhdentoista päivän mittaisella etapilla. Tarkoituksenani on lähteä liikkeelle Urho Kekkosen kansallispuiston pohjoisosasta, Raja-Joosepista ja vaeltaa sieltä Saariselälle. Sieltä on tarkoitukseni hakea lisää ruokaa ja tarvittaessa vaihtaa tai täydentää varusteitani seuraavaa etappia varten. 

Olen vaellusurani aikana yrittänyt hankkia mahdollisuuksien mukaan kotimaista ja laadukasta vaatetta ja välinettä. Parhaaseen S-ryhmään ovat mielestäni kuuluneet Savotan ja Sastan tuotteet, joihin luotan tälläkin kertaa. Toki vuosien varrella mukaan on tarttunut ulkomaistenkin valmistajien välineitä, joista osa on hyviä, jopa loistavia. 

Tällä kertaa mukanani on Savotan rinkoista Jääkäri L -reppu, jonka tilavuus on noin 60 litraa. Jääkäriin olen kiinnittänyt kahdeksan litran sivutaskut. Jääkärin pienemmällä, M-versiolla olin viime syksyllä liikkeellä samoissa maisemissa. Sivutaskuilla varustettuna siihen mahtui yhden hengen varusteet ja ruoka noin viikon vaellukselle. Nyt kiinnitän Jääkäriin myös Savotan kaksitoista litraisen Hatkan. Se toimii tarvittaessa näppäränä päiväreppuna. 

Savotan kovaan käyttöön suunnitellut varusteet eivät varsinaisesti ole kevytretkeilijän unelma, mutta myös todennäköisesti kestävät pidempään kuin seitin ohuesta materiaalista tehdyt kumppaninsa. Jokainen toki päättää itse, millaisen taakan elämässään kantaa.

Toiseen sivutaskuun pakkaan retkikeittimen, kattilan ja ruokailuvälineet sekä vaelluspäivän muonan. Näistä kerron tarkemmin hieman myöhemmin. Toisessa sivutaskussa on lähes kaikki etapin aikana tarvitsemani ruoka. Rinkan ison pussin sisällä on vesitiivis säkki, jossa on makuupussi, vaihtovaatteet, ensiapupakkaus, korjauspussi ja elektroniikkapussi. 

Majoitteeksi valitsin laavun ja se on irtohihnoilla kiinni läppätaskun päällä. Läppätaskussa on kaikenlaista pientä sälää, kuten tulitikut, gps, monitoimityökalu, varakuksa ja -lusikka, hyttyshuppu jne. Rinkan ulkopuolelle olen kiinnittänyt haitarimallisen makuualustan. Kävellessäni käytän yhtä vaellussauvaa, joka toimii tarvittaessa myös kameran monopodina. Sauvan kahvan alta löytyy kierre kameraa varten. 

Ruokapaketit eri etapeille olen tehnyt valmiiksi jo kotona ja niihin lisätään vain tuoreet elintarvikkeet, kuten voi ja meetvursti. En siis kanna mukanani kuuden viikon muonaa, vaan saan täydennyksiä 10 15 päivän välein. Olin harkinnut ottavani mukaan kalastusvälineitä, mutta kalastaminen on kansallispuiston alueella varsin säädeltyä ja osin myös kiellettyä. Kalaa vesistössä on, kuten tulen matkallani huomaamaan. 

Päivä 1

Raja-Joosepista karhun poluille

Eräopaskaverini Rebecca noutaa minut ja rinkkani Forrest Gamp Laplandin Ivalon tukikohdasta. Rebecca ja pohjanpystykorva Jimi ovat luvanneet heittää minut kanssa Raja-Jooseppiin ja lähteä muutamaksi ensimmäiseksi päiväksi mukaan reissuun. Teen varusteiden viimeisen tarkistuksen autolla, ettei mitään tärkeää jäisi pois matkasta. 

Rinkka tuntuu painavalta, kuten usein reissun alussa. En ole sitä punninnut, mutta arvioin painoksi reilu kolmekymmentä kiloa. Pysäköintialueelta on lyhyt matka Luttojoen rantaan. Kyseessä on sama joki, joka Saariselän kulmilla juoksee varsin pienenä purona, mutta kasvaa yhdeksi kansallispuiston isoimmista virroista kun Suomujoki laskee siihen. Toinen leveä ja vuolas virta on Kekkospuiston kaakkoiskulman Nuorttijoki.

Lutto-joen ylittävä riippusilta notkuu ja heijaa hieman kun ylitän joen. Samaa reittiä lähdimme aikoinaan ensimmäiselle vaellukselleni Urho Kekkosen kansallispuistoon. Tuon neljännesvuosisadan takaisen reissun muistot ovat edelleen elävänä mielessä. Silloin lähdimme Kiertämäjokea ja -järviä seuraavaa polkua, mutta nyt suuntaamme kohti etelää rajavyöhykettä seuraavaa vanhaa talvitietä. Vaikka hiekkainen huoltourakin on paikoin löysää liejua, arvelen vesistöä seuraavan polun maaston olevan vielä märempää. 

Jalan liikkuvia vaeltajia ei vielä toukokuussa ole kovin paljoa. Retkeilijöiden määrä lisääntyy huomattavasti vasta kesäkuun alussa, kun koululaiset ja ensimmäiset lomalaiset suuntaavat pohjoiseen. Kohti Anterinmukkaa suuntaavalla reitillä näkyy vain muutamat eri vaelluskenkien ja saappaiden jäljet. 

Samaan suuntaan on tallustellut myös metsänkuningas. Karhun suuret tassun jäljet ovat painuneet pehmeään hiekkaan ja liejuun. Ne lienevät muutaman päivän ikäisiä, sillä jäljissä on isojen sadepisaroiden jättämiä renkaita. Edellisen kerran vettä saatiin kunnolla kolme päivää sitten. Pohjanpystykorva Jimi ei ole moksiskaan jäljistä tai niiden hajusta. Vaikka järki yrittää vakuutella mesikämmenen painuneen jo päiviä sitten ympäröiviin tunturimetsiin, jälkien näkeminen tuo oman jännityksensä ensimmäiseen vaelluspäivään. 

Seuraamme useamman kilometrin otson jälkiä, kunnes poikkeamme talvitieltä ja lähdemme seuraamaan poroaitaa. Se vie kohti Ylemmän Kiertämäjärven autiotupaa. Aidan viertä kulkevan polun varrella on sammalta ja kunttaa, jonka alta ja välistä näkyy poron nahkaa ja karvaa. Olisikohan kyseessä vanha karhun haaska edellisvuodelta? Karhulla on tapana kätkeä osa tappamansa poron tai hirven raadosta suohon, puroon tai peittää se odottamaan seuraavaa ruokailukertaa. 

Kiertämäjärven autiotuvalle saavumme iltaseitsemän maissa. Pystytämme teltan ja laavun tuvan pihapiiriin, lähelle rantaa. Kohteliaana kuorsaajana viritän laavuni toivottavasti riittävän etäälle Rebeccan ja Jimin yösijasta. Illalliseksi valmistamme pekoni-tuorejuustopastaa ja jälkiruuaksi Rebecca paistaa lettuja mansikkahillolla. Retkiruoka voi olla muutakin kuin pelkkää kulkijan polttoainetta.

Lapin yötön yö on alkanut tänään ja aivan kuin sen kunniaksi, olemme saaneet nauttia aurinkoisesta ja lämpimästä päivästä. Ilta-aurinko paistaa edelleen korkealta ja järvi tyyntyy iltaa kohden. Puoli yhdeltätoista mittari näyttää vielä kolmeatoista astetta. Lämpö ja valo ovat saaneet myös kevään ensimmäiset sääsket lentoon. Onneksi Pena-laavussani on hyttysverkko. Äänimaisemassakin alkaa olla kevääseen heräävää luontoa: rantasipit ja lirot laulavat rantaviivalla ja kuikka huutelee jossakin tyynellä järvellä. Uni tulee yhdentoista maissa.

Päivä 2

kohti anterinmukkaa

Kuikka nukuttaa ja kurki herättää. Ikiaikaisia linnun huutoja kuuluu jostain kauempaa aamuseiskalta. Kurjet ovat saapuneet ja ruokailevat todennäköisesti jossain lähisuolla. Otan lataavan risukeittimen rinkasta ja keittelen vedet aamupuuroon ja -kahviin. Vaellusreissujen aamupalani on vuosien saatossa vakiintunut hyvin pelkistetyksi, jopa karuksi, voisi joku todeta. Päiväretkillä ja yhden, kahden yön reissuilla mukana on tuoreempaa, herkullisempaa ja värikkäämpää syötävää.

Kiehuva vesi kaadetaan ruoka-astiassa olevien kauraruis-hiutaleiden joukkoon ja sekoitetaan. Kansi laitetaan astian päälle ja puuron annetaan tekeytyä muutaman minuutin ajan. Kypsymistä odotellessa teen samalla leivät koko päivälle, usein jopa seuraavalle. Kuuden ruispalan pussista riittää leivät kahdeksi päiväksi ja ne on usein kätevä tehdä kaikki kerralla. Näin säästyy levitteen ja leivänpäällisten ottamisesta esille vaelluspäivän aikana. Leivän päälle sipaisen oivariinia ja muutaman meetvurstiviipaleen. Oikein helteisillä reissuilla jätän levitteen pois ja leipä vedetään pelkällä meetulla. 

En kanna mukanani yksittäispakattuja puuroannoksia, sillä olen laittanut hiutaleet muoviseen pulloon. Puolen litran pullo on kestävä, uudelleen käytettävä eikä paina juuri mitään ja siihen menee viiden päivän puurotarpeet. 

Mukanani on usein myös mustikkavadelma- tai kaneliomena-kiisselijauhetta. Olen sen verran laiska kokki, etten jaksa tehdä kiisseliä, vaan ripottelen jauheen suoraan puuron joukkoon. Loppukesästä poimin mustikoita tai juolukoita antamaan lisämakua puuroon. Talven pakkasten panemien karpaloiden lisäksi ei pohjoisen kevätluonnosta löydy juuri mitään ruoaksi hyödynnettävää. Koivun lehtikään ei ole vielä ehtinyt juuri silmua suuremmaksi.

Vettä keittelen useimmiten vain sen verran, että saan siitä riittävästi puuroon ja mukilliseen kahvia sekä astioiden kevyeen puhdistamiseen. Aamiaisen jälkeen riittää yleensä niin sanottu lusikkatiskaus. Puurolautaselle kaadetaan jäljellä oleva lämmin vesi ja lusikan avulla rapsutellaan puuron jämät irti. Rasvaisemman aterian jälkeen käytänpesuun tiskilappuja. Ne ovat pieniä talouspaperin palasia, joihin olen kuivannut biohajoavan tiskiaineen tippoja. Niiden etu on keveys ja tuhrimattomuus. Useimmilla meistä vaeltajista taitaa olla kokemuksia reppuun vuotaneista nesteistä, myös tiskiaineista. Tiskaaminen suoritetaan kuivalla maalla, ei veden äärellä, ja tiskivesi imeytetään maahan. 

Aamupalan jälkeen rinkkaa pakatessani valmistaudun samalla jo päivän seuraaviin aterioihin. Keittimen ja ruokailuvälineiden kanssa pakkaan samaan sivutaskuun lounaan, päivällisen ja valmiiksi tehdyt leivät. Myös kahvijauhe löytyy samasta paikasta. Järjestely helpottaa ruoan valmistusta, sillä tauolla ei tarvitse avata koko rinkkaa ja etsiä ruoanlaitossa tarvittavia tarpeita. Riittää, kun avaa yhden vetoketjun ja ottaa sieltä, mitä tarvitaan. 

Lounaan jälkeen valmistelen hieman myös päivällistä, jossa on kuivattuja aineksia. Kaadan vettä uudelleensuljettavaan pussiin sen verran, että ainekset juuri ja juuri peittyvät. Pussin laitan kannellisen ruoka-astiaan ja sen vielä kannellisen nuotiokattilan sisään. Siellä ainekset ovat suojassa ja ennallistuvat seuraavien tuntien vaelluksen aikana. Leiriin saapuessa kuivatut ainekset ovat imeneet vettä itseensä ja ruoan valmistaminen nopeutuu. Mitä nopeammin ruoka kypsyy, sitä vähemmän kulutat keittimen polttoainetta.  

Leiri on saatu kasaan ja lähdemme kohti Harrijärveä yhdentoista maissa. Herätyksestä liikkeelle lähtöön menee rauhallisesti toimiessa useimmiten puolestatoista kahteen tuntia, mutta nyt olemme nauttineet kiireettömästä aamusta ja alkukesän lämmöstä. Suunnitelmat Kiertämäjoen ylityksestä ja siirtymisestä ylemmäksi tunturiin on hylättävä korkean veden ja virtauksen takia. 

Myöhemmin kesällä ja yleensä syksylläkin joen yli kahlaaminen onnistuu helposti Kiertämäjärven tuvalta länteen sijaitsevan poroaidan kohdalta ja karttaan merkityn kahlaamon kautta. Nyt sulamisvedet ovat nostaneet veden pinnan melkoisen korkealle ja vesi virtaa sen verran voimakkaasti, että ylityksestä on järkevämpää luopua. Tarkoitukseni oli alkuperäisen reittisuunnitelman mukaan kulkea Peuranampuma- ja Hirvaspäiden kautta kohti Anterinmukkaa.

Nyt matka jatkuu vanhaa talvitietä pitkin etelään. Parin tunnin taivalluksen jälkeen saavumme Harrijärvelle, jonka rannalla sijaitsee niin Metsähallituksen huoltotupa kuin paliskunnan rakennuksia. Lounaan jälkeen päätämme pystyttää leirin Harrijärven rannalle huoltotukikohdan viereiselle niemelle ja tehdä täältä päiväretken lähimaastoon. Niemessä on tulipaikka, mutta sitä ei enää huolleta eli polttopuita ei ole. Se ei meitä haittaa, sillä tarkoituksenamme ei ole tehdä tulia. Lämmintä on parisenkymmentä astetta. 

Lounaan jälkeen lähdemme päiväretkelle Harrijokea ylävirtaan. Toiveenamme olisi löytää tolkullinen ylityspaikka, sillä ajatus on kivuta joen toisella puolella kohoaville tuntureille. Kuljemme joen rantaa ja käymme tarkistamassa useita paikkoja, joista normaalin vedenkorkeuden aikana pääsisi kahlaamalla yli. 

Harrijoen virran voima on kuitenkin sen verran kova, että päätämme hylätä suunnitelman ja luopua turhista riskeistä. Päätämme sen sijaan ottaa päikkärit kuivalla kankaalla. Selällään maatessa on mukavaa kuunnella keväisen joen kohinaa ja seurata taivaalla lipuvia valkoisia pilviä. Niiden lisäksi näkökenttään lipuu kansallispuiston tunnuseläin maakotka ja myöhemmin matalammalla ylitsemme lentää jokin pienikokoinen haukka. 

Leiriin palattuamme valmistamme päivälliseksi tomaatti-fetapastaa. Illalla on aikaa seurata kevääseen herännyttä pohjoisen luontoa. Harrijärven telkät ovat saaneet seurakseen koskeloita ja lirot parittelevat rantaviivalla. Järripeippo ryystää lähettyvillä, taivaanvuohi mäkättää kauempana ja tikka koputtelee puutaan. Uni tulee lirojen loputtoman kalkatuksen säestämänä.

Päivä 3

jalkineet menee vaihtoon

Yli yhdeksän tunnin unien jälkeen herään reissun toistaiseksi lämpimämpään päivään. Aamullakin taitaa olla jo reilu parikymmentä lämmintä. Luvassa on hikinen taival kohti Anterinmukkaa. Teepaidassa ja boksereissa ryhdyn aamupalan tekoon Harrijärven nuotiopaikalla. Lataavaa risukeitintä varten olen kerännyt lähimaastosta puista pudonneita kuivia oksia ja pätkinyt ne keittimeen sopiviksi. Fiskarsin pieni oksasaha ja Rosellin eräpiilu-kirves ovat mukana risukeittimen polttoainetta varten.

Päädyin lataavaan risukeittimeen useasta syystä. Minun ei tarvitse kantaa mukanani polttoainetta, sillä repussa on painoa jo muutenkin riittävästi. Nestemäinen polttoaine olisi painanut melkoisesti ja kaasupatruunoista kertyisi tolkuttomasti metallijätettä. Risukeittimelle löytyy polttoaineeksi sopivaa polttopuuta Kekkospuiston tupien ja tulipaikkojen yhteydestä. Vähäarvoista maapuuta, risua ja oksaa on riittävästi myös täällä kansallispuiston syrjävyöhykkeellä. 

Risukeitin on huomattavan taloudellinen tavalliseen nuotiotuleen verrattuna. Puolella klapilla keittelee esimerkiksi vedet tai kypsentää ruuan. Risukeittimen käytössä on huomioitava, että se lasketaan avotuleksi. Se siis tarvitsee maanomistajan luvan, eikä sitä luonnollisestikaan voi käyttää metsä- ja ruohikkopalovaroituksen ollessa voimassa. Maastopalovaroitukseen olen varautunut jättämällä Ivalon tukikohtaan MSR:n pocket rocket -kaasupolttimen, jonka ottaisin tarvittaessa käyttöön risukeittimen sijaan.

Lataava risukeitin poikkeaa useimmista risukeittimistä siinä, että sen palotilan pohja on umpinainen, eikä sieltä pääse kipinöitä tai kekäleitä putoamaan maahan. Kuten kaikkien risukeittimien, on tämänkin kanssa hyvä varata riittävästi erikokoista polttoainetta valmiiksi jo ennen keittimen sytyttämistä. Näin kokkaamista ei tarvitse keskeyttää tulen hiipumisen takia. 

Keittimen valintaan vaikutti taloudellisuuden ja ympäristöystävällisyyden lisäksi myös se, että sen avulla saan virtaa laitteisiini. Samalla kun teen sapuskaa keittimellä, se muuttaa osan lämpöenergiasta sähköksi. Keittimeen on integroitu 3 200 mAh virtalähde, jonka sähköstä osa menee keittimen puhaltimen pyörittämiseen ja osalla voi ladata laitteita. Lataaminen on mahdollista myös keittimen palaessa.

Vajaan kilon painoinen BioLite CampStove 2+ -retkikeitin koostuu palotilasta ja siihen liitettävästä moduulista, joka sisältää akun, tuulettimen ja generaattorin. Generaattori muuttaa osan palamisesta syntyvästä lämmöstä sähköenergiaksi, joka latautuu akkuun. Osa akun sähköstä menee puhaltimeen. Sen voimakkuutta säätämällä saadaan tuli palamaan mahdollisimman tehokkaasti ja puhtaasti. Käytön jälkeen keittimen moduuli pakataan keitinosan sisään. 

Lataava risukeitin ei ole hätäisen vaeltajan hommaa, sillä kuten risukeittimellä kokkaaminen muutenkin, se vaatii läsnäoloa ja huomiota. Tällaisella pitkällä vaelluksella harvoin on kiire ja risukeittimen kanssa puuhailu tekee tauoista automaattisesti pitempiä. Kokkaillessa tuntuu, että olisin enemmän läsnä luonnossa ja kiinni hetkessä, kuin nopeilla “vedenkeittimillä” toimiessa. 

Aamupalan jälkeen Rebecca ja Jimi suuntaavat takaisin Raja-Jooseppiin. Minulla matka jatkuu talvitietä pitkin kohti Anterinmukkaa. Sinne olisi tarkoitus päästä illaksi. Varsinaista kiirettä ei ole, sillä alkoihan yötön yö muutama päivä sitten ja valoisaa vaellusaikaa riittää ympäri vuorokauden. 

Pidän taukoja noin tunnin ja kolmen kilometrin välein, sillä keli on uuvuttavan lämmin ja selässä kolmenkympin painoinen rinkka. Tauolla riisun kengät ja sukat jalasta. Jalat tuulettuvat ja samalla aurinko kuivaa jalkinetta ja poistaa kosteuden sukista. Yksi luottokamoistani on haitarimallinen makuualusta. Se on kätevä, sillä siitä saa muotoiltua tauolle sopivan istuimen tai alustan mättäällä makoiluun. Neljännesvuosisadan ikäinen alusta on ehkä hieman jo litistynyt, mutta raskas vaelluskaveri.

Pitkän vaelluksen jalkinevalinta mietitytti pitkin kevättä. Kalvollisen vaelluskengän hylkäsin siksi, että se tulisi kastumaan takuuvarmasti jossakin vaiheessa reissua ja kenkien kuivaaminen maasto-olosuhteissa on hankalaa. Kuuden viikon vaelluksen aikana kelit tulisivat vaihtelemaan rutikuivasta litimärkään. Lumen sulamisesta vettynyt maasto kuivuisi jossain vaiheessa ja voisi olla mukavampaa käyttää kumisaapasta kevyempää jalkinetta, esimerkiksi avotunturin kuivalla kuntalla kävellessä. Jalkinevalintaa tehdessä on hyvä muistaa myös joen ylitykset ja kahlaamiset.

Kysyin jalkineprobleemaan vinkkiä Scandinavan Outdoorin Caj´lta. Hän ehdotti kalvottomia polkujuoksulenkkareita. Niiden etuja ovat muun muassa keveys ja se, että ne kuivuvat melko nopeasti. Vaelluksen toisiksi jalkineiksi valitsinkin Caj´n suosituksesta Hokan polkujuoksulenkkarit. Ne tuntuivat hyvältä jalassa ja niiden pohjissa oli hyvä vaimennus ja pito. 

Vaelluskengistä ja kumisaappaista polkujuoksulenkkareihin siirtyminen on järisyttävä muutos varsinkin henkisesti ja vaatii muutosta myös omassa ajattelumaailmassa. 30 vuotta olin hokenut itselleni, että ”pidä jalat kuivana”. Nyt piti itseään muistuttaa esimerkiksi joen ylityksissä ja soilla rämpiessä, että anna mennä vaan. Alkuun sukan ja kengän kasteleminen tuntui oudolta, mutta siihenkin tottui. Kesäkelillä kenkä ja sukka kuivuvat ajan myötä. Minulla oli mukanani myös vedenpitävät sukat varmuuden vuoksi.

40 päivän vaelluksen aloitin kuitenkin kumisaappailla, olihan odotettavissa märkää maastoa. Valinta tuntui oikealta märkää ja liejuista talvitietä talsiessa, vaikka vaellus- ja villasukan vuoraama hengittämätön saapas kastui samaa tahtia kulkijan otsan kanssa. Matkaan olin joutunut ottamaan löysät kumisaappaat, sillä en ollut ehtinyt -omasta saamattomuudestani johtuen- hankkia uutta paria hyvin palvelleiden vaelluskumpparien tilalle. Nyttemmin tilanne on korjaantunut, mutta toukokuussa onnettomilla kumppareilla tallaaminen tuntui vähemmän mukavalta. 

Parin ensimmäisen päivän aikana kävelin kumisaapailla, mutta Harrijärvellä laitoin jalkaani polkujuoksulekkarit ja lähdin Anterinmukkaa kohden. Kävelin koko päivän lenkkareissa, jotka kastuivat jokien ylityksissä, suolla ja vetisissä reittikohdissa. Ilma oli kuitenkin sen verran lämmin, että sukka ja jalka lämpenivät melko nopeasti. 

Vaelluspäivän toisella tauolla huomaan unohtaneeni pienen kamerajalustan edelliselle taukopaikalle. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin napata juomapullo mukaan ja lähteä hakemaan sitä. Ylimääräiseen kuuden kilometrin matkaan tuhraantuu vajaa kolme tuntia. Tarkistan taukopaikan huolellisesti aina sieltä lähtiessäni, ja niin olin tehnyt nytkin. Jalusta vain oli tipahtanut osittain ison kiven alle ja varjoon. Mutta oma mokani silti. Sooloreissuilla harvemmin pystyy muutenkaan ketään muita syyttelemään.

Riekkoja ja koppeloita lähtee reitin varrelta lentoon päivän aikaan useita, molempia puolen tusinaa. Metsäkanalintujen tilanne vaikuttaa hyvältä. Seuraavan tauon pidän Anterin laavulla, joka joissain kartoissa tunnetaan vielä Anterin pyöräparkkina. Nykyään maastopyöräily on sallittu Raja-Joosepista Anterinmukkaan asti. Reitti on tosin näin alkukesästä niin märkä, mutainen ja upottava, että oman fillarini jättäisin suosiolla laavun maastoon. 

Reitti käy raskaaksi myös jalkamiehelle ja olin aika sippi Kaarreojan ylityspaikalle päästyäni. Sulamisvesistä ja sateista johtuen vedenpinta oli huomattavan korkealla. Vesi on jäätävän kylmää ja virtaus voimakas. Lahkeiden kääriminen ei riittänyt ja fiksumpi vaeltaja olisi ehkä tyhjentänyt reisitaskutkin. Vettä oli reilusti yli polven. Viimeiset sadat metrit tuvalle ovat tuskaa. Energia on finaalissa ja liian raskas rinkka kalvaa olkapäitä. Lopulta pääsen perille tutun tuvan luo.

Keskon kämppänäkin tunnetulla Anterinmukan autiotuvalla on hiljaista. Vain kokeneet reissaajat Mari ja Jyrki ovat  täällä ”talonvahteina”. He ovat hiljattain tulleet Käsivarren hiihtovaellukselta ja lähteneet nauttimaan kesää kohti kurottavasta Kekkospuistosta. Puiston vakikävijöillä oli ollut toimiva suunnitelma kevättulvaiseen puistoon saapumiseen. He olivat ylittäneet Kiertämäjoen kanootilla ja siirtyneet sen jälkeen jalkapeliin. 

Vaihdamme tunnin verran kuulumisia ja lähden alas rantaan pesulle. Sauna ei ole lämmin ja vaelluspäivän hiet huuhdellaan erittäin nopeasti lähes jäätävässä vedessä. Laavun pystytän kauemmaksi tuvasta ja syön kylmän iltapalan ennen makuupussiin kömpimistä. Minulla ei riitä virtaa edes kuuman juoman kiehauttamiseen.

Päivä 4

Ukkosta tunturissa

Heräilen yhdeksän tunnin, mutta hieman pätkikkäisten yöunien jälkeen aurinkoiseen aamupäivään. Mari käy huikkaamassa, että he ovat lähdössä Tahvontuvan suuntaan ja palaavat jossain vaiheessa takaisin Anteriin. Olin edellisiltana katsellut vuolaana virtaavaa Anterinjokea ja pohtinut reittisuunnitelman muuttamista. Virta oli mielestäni sen verran voimakas, etten lähtisi sitä yksin ylittämään. 

Alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitukseni oli jatkaa Anterista Vongoivan kammille ja tehdä sieltä pistokeikka Tahvontuvalle. Mari ja Jyrki tarjoutuivat auttamaan joen ylityksessä, mutta päätin hylätä Vongoivan suunnan tällä kertaa ja jäädä toiseksi yöksi Anteriin. Täältä jatkaisin Muorravaarakan laaksoon. Päätös helpottaa tulevien päivien taipaleita varsinkin nyt, kun rinkka oli vielä painavimmillaan. 

Keittelen aamupalaa kaikessa rauhassa risukeittimellä ja samalla lataan kameran akkua. Tervaspuu savuaa koivua enemmän ja samalla se myös nokeaa risukeitintä. Periaatteessa jatkuva tervaksen käyttö voisi tukkia keittimen ilmanottoreiät. Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta ja laitan aurinkopaneelin roikkumaan autiotuvan pihalle kaatuneen kelopuun juurakkoon. Paneeliin kytketty varavirtalähde latautuu samalla, kun kuvailen kämppää ja sen ympäristöä.

Lounaan jälkeen pakkaan Savotan Hatka-repun selkääni ja lähden päiväretkelle Anteripään huipulle. Poistun Kaarreojaa seuraavalta polulta ja alan nousta vinosti Anteripään koillisrinnettä, kohti huippua. Ylempänä rinteessä tulee vastaan mahtavia kuusia, joiden alaoksat ylettyvät tuuheina maahan asti. Sinne voisi kontio hyvinkin kätkeytyä ja seurata yksinäistä vaeltajaa. 

Ylempänä tunturikoivikoissa alkaa näkyä jo hennon vihreää. Puiden lehdet ovat jo hiirenkorvalla ja tuntuvat kasvavan silmissä. Vaivaiskoivujen lehdet ovat vielä pieninä silmuina. Tunturissa on avaraa kulkea ja täällä näkee pitkälle. Kaikki voi olla toisin jo viikon päästä, kun lehdet ovat puhjenneet täyteen loistoonsa. Sielikkö kukkii punaisena ja yksinäinen kapustarinta viheltää jossain haikeasti.

Tunturin huipulle pääsen iltapäivällä. Istun laella olevalle kivelle, syön eväitä ja samalla ihailen ympärille avautuvaa maisemaa. Ilma on lämmin ja kevät etenee, vaikka ympäröivien tuntureiden rinteillä näkyy vielä varsin paljon isoja lumilaikkuja. Yli 600 metriin kohoavalta Anteripäältä näkyy hyvin lännen suunnassa oleviin Lumikuruun ja Pirunporttiin. Molemmissa kuruissa on vielä runsaasti lunta talven jäljiltä. Sinne suuntaan pitäisi loppuviikosta pyrkiä. Ajatuksena on jatkaa Muorravaarakasta Pirunportin kautta kohti Sudenpesää, mutta ainakin nyt lumitilanne näyttää siltä, että sekin reittisuunnitelma olisi hylättävä. 

Vaihdan kuulumiset ulkomaailmaan ja teen muutaman somepäivityksen. Huomaan naapuritunturin takaa nousevan ukkosilman, jonka tummassa pilvirintamassa näkyy hento sateenkaari. Lähden kiirehtimään alas, sillä tunturin huippu ei ole se kaikista turvallisin paikka olla ukkosilmalla. Ehdin turvallisesti alas kun ukkonen jyrähtää päälläni muutaman kerran. Sen verran saan kuitenkin vettä niskaani, että takaisin Anteriin päästyäni painun samantien lämmittämään saunaa. 

Matalan Anterinjoen rannalla on sympaattinen hirsisauna. Anterin sauna on kuuluisa löylyistään ja se on monen kairankulkijan mielestä kansallispuiston paras sauna. Pienelle saunankömmänälle laskeudutaan autiotuvan pihapiiristä melko jyrkkiä, kivisia rappusia pitkin. Yöttömän yön auringon kullan ja ruskean sävyiksi paahtama, talvituiskujen ravistama sauna on vuosikymmeniä saunottanut niin meitä tyhjänkulkijoita, maastossa liikkuvia valtion työntekijöitä kuin metsästäjiäkin. Vaatteet, nimet ja tittelit on jätetty saunan pikkuruiselle kuistille.

Kiehisten avulla tuli tarttuu helposti kuiviin halkoihin. Istuskelen saunan kuistilla ja lisäilen välillä halkoja kiukaan tulipesään. Sieltä pölähtää savua ja tervaksen tuoksu. Täällä säkkihalot ovat mäntyä, toisaalla Kekkospuistossa useimmiten koivua. Hieman harmittaa lämmittää saunaa vain itselleni, sillä polttopuun tuomiseen tänne tiettömien taipaleiden taakse on oma iso hommansa. 

Urho Kekkosen kansallispuistoon tuodaan vuosittain polttopuuta reilusti yli 1000 kuutiota ja se on melkoinen määrä. Kuljettaminen tapahtuu talvisaikaan moottorikelkan ja reen yhdistelmällä. Tänne Anterinmukkaan on lähimmältä tieltä kolmisenkymmentä kilometriä. Kyse ei ole siis mistään pienestä eikä kovin halvasta operaatiosta. Retkeilijöiden toivotaan käyttävän polttopuuta, niin nuotiolla kuin saunassakin kohtuudella. 

Haen vettä joesta ja täytän kuumavesipadan ja sammion. Vettä saadakseen saunan portailta ei tarvitse astua kuin sen edessä olevalle laakealle kivelle, sillä Anterinjoen pinta on sulamisvesien ja sateiden takia todella ylhäällä. Kurotan metalliämpärillä jokeen. Virran voima tarttuu siihen samantien, nykäisee kädessä ja täyttää ämpärin hetkessä. 

Saunan sisäpuolen hirret ovat tummuneet vuosien varrella. Hyväkuntoinen kiuas on kuulemma vaihdettu edellisvuonna. Metsähallituksesta kerrotaan, että kiukaat ja varsinkin niiden tulipesien arinat ovat kulutustavaraa. Kansallispuiston suosituimpien saunojen arinoita joudutaan uusimaan vuosittain useita ja kiukaitakin muutaman vuoden välein. Erityisesti retkeilysesonkeina kiukaat ovat tulilla päivittäin pitkiä ajanjaksoja. 

Anterinmukan löylyjen suosion salaisuus avautuu lauteilla tuota pikaa. Kiuas vastaa vesikauhalliseen napakasti, mutta lempeästi. Tulipesän lasiluukusta tuli heijastuu erämaasaunan patinoituneille seinille. Saunan hämärässä kuuluu kiukaan sihinää, polttopuiden napsahtelua ja joen kohinaa Mukkakönkään kuohuista. Pienestä ikkunasta voi seurata joen virtaamista ja ohi lentävää telkkää. Saan saunoa itsekseni, sillä Anterinmukkaan ei ole muita retkeilijöitä saapunut päiväretkeni aikana. Tämä on erittäin harvinaista herkkua yleensä niin suositulla kämpällä, 

Saatuani ensihien pintaan, käyn pikaisesti pulahtamassa Anterin ”uima-altaassa”. Noin puolentoista metrin syvyinen kuoppa joessa mahdollistaa uimisen raikkaassa vedessä. Yleensä pohjoisen joet ovat niin matalia ja vähävetisiä, että niissä pääsee hädin tuskin kastautumaan. Samaa voi sanoa Luirojärvestä, Kansallispuiston suurimmassa järvessä uidaan käsipohjaa. Sulamisvesien jäljiltä Anterinjoen veden lämpötila lienee reilusti alle kymmenen astetta. Jäätävä kokemus saa kehon pistelemään vielä saunankin lauteilla. 

Ennen peseytymistä otan useammat löylyt. Pesen itseni Elsan Ekopajan palasaippualla, joka sopii pienenä ja kevyenä mainiosti mukaan vaellusreissuun. Saman valmistajan toista palasaippuaa käytän vaatteiden pesuun. Kroppa ja toivottavasti sielukin puhtaana jään jäähdyttelemään saunan terassille. Leiriin päästyä grillaan risukeittimellä iltapalaksi makkaraa ja painun pehkuihin yhdeltätoista. Aurinko möllöttää vieläkin naapuritunturin yllä.

Päivä 5

Lumimaisema odottaa Tiuhtelmakurussa

Uni on maittanut laavussa oikein hyvin ja olen nukkunut reissun aikana 8 9 tunnin yöunia. 

Jos vaelluksen jalkinevalinta aiheutti pohdiskelua, oli majoitteen valinta sitä helpompaa. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi, MSR:n yhden hengen Hubba-teltta ja Savotan Pena-laaavu. Painoltaan ne ovat melko samanlaisia, hieman päälle kilon. Valitsin laavun siksi, että se sopisi perinteisenä majoitteena mielestäni paremmin juhlavaelluksen luonteeseen. Laavussa yöpymisessä on myös enemmän tunnelmaa ja siellä olet jotenkin paremmin yhteydessä luontoon kuin suljetussa teltassa. Kuvittelin jo etukäteen, kuinka yöpyisin avotulen äärellä jossakin erämaassa. 

Penaan mahtuisi tarvittaessa myös toinenkin vaeltaja, jos sattuisin saamaan seuraa reissulleni. Hubba-teltan jätin tukikohtaan siltä varalta, että en pystyisikään yöpymään laavussa. Jos se vaikka repeäisi, palaisi tai ötökkätilanne tekisi sen käyttämisestä mahdottoman.

Pena-laavua voin kutsua huoletta legendaariseksi majoitteeksi. Ensimmäisen Penan hankin kolmisenkymmentä vuotta sitten. Nykyinen versio on ollut ”pitkäaikaislainassa” kaveriltani Jarilta jo vuosia. Olen Penaa häneltä lainaillut useasti ja siihen liittyy opettava muisto, jolle nyt voi jo naureskella.

Olin lähdössä opiskelijaryhmän kanssa Muotkatunturin erämaa-alueelle syysvaellukselle joitain vuosia sitten. Kävin Jarin luona tarkoituksenani lainata hänen Penaansa. “Siellä se on varaston hyllyllä”, hän sanoi. Menin varastoon ja telttojen joukossa oli laavun kokoinen paketti. Avasin sen nyörit ja esille tuli hyttysverkko. Siinähän se, hyttysverkollinen Pena-laavu.

Muotkalla tuli ensimmäisen vaelluspäivän päätteeksi aika pystyttää majoitteet. Opiskelijoilla oli kevytrakenteinen kota ja itselleni ajattelin virittää laavun kahden paksurunkoisen aihkin väliin. Vettäkin sateli ja olisi mukava päästä sateen suojaan. Yllätys olikin melkoinen, kun pakkauspussista paljastui pelkkä rankinen eli pohjalla varustettu hyttysverkko. Onneksi mukanani oli 2 x 3 metrin kokoinen kevytpeite, mitä käytimme katoksena lounastauoilla ja iltanuotiolla sateen sattuessa. Viritin sen tarpin tapaan rankiselle katokseksi ja yövyin siinä koko vaelluksen ajan. Viimeisenä iltana kerroin ryhmäläisille, ettei tämä tosiaankaan ollut tarkoitukseni. 

Mitä tästä opimme? Majoite ja kaikki varusteet tulee tarkastaa ja koepystyttää ennen reissuun lähtemistä, eikä luottaa siihen, että olihan se kunnossa viimekin kerralla.

Tällä kertaa Pena oli tarkastettu ennen 40 yöttömän yön vaellukselle lähtemistä. Vaelluskaverini Teijo oli lainannut laavua jokin aika sitten ja käsitellyt sen saumat vettähylkivällä aineella. Myös  maakiiloja oli riittävästi. Pena-laavu pystytetään ohjeiden mukaan siten, että laavun katonharjan sisäpuolelle pujotetaan vaellussauva tai ohut riuku. Itse käytin siihen aikaisemmin haapapuista, sileää ja suoraa vaellussauvaa. 

Laavun reunat kiinnitetään maahan maakiiloilla ja sen jälkeen laavun sisälle viedään pystysalko. Se voi olla joko vaellussauva tai maastosta löytynyt riittävän paksu ja pitkä keppi, jonka avulla  laavun harja nousee riittävän ylös ja laavukangas kiristyy maahan kiinnitettyjen maakiilojen avulla.

Koska vaellan useimmiten vain yhden vaellussauvan avulla, kyllästyin takavuosina etsimään leiripaikalta sopivaa keppiä pystysaloksi. Korvasin molemmat pystytykseen tarvittavat salot köydellä, jonka kiinnitin laavun harjan etu- ja takareunaan. Köysi on riittävän pitkä, jolloin sen avulla laavun pystyy virittämään kahden, kauempanakin toisistaan olevan puun väliin. 

Laavu laitetaan roikkumaan noin 160 sentin korkeudelle maasta kahden puun väliin, jonka jälkeen sen helmat kiristetään paikalleen maakiilojen avulla. Tällä tavalla laavu on nopea pystyttää ja sitä voi käyttää vaelluspäivän aikana tarpin tapaan esimerkiksi huonolla kelillä ruokataukojen ajan. 

Köydellä ripustettaessa laavun sisältä jää keskellä seisova salko pois ja sisällä on yhtenäinen, yhdelle hengelle ja rinkalle riittävä tila. Penassa on irroitettava hyttysverkko. Kevään ja kesän reissuilla se on ehdoton, kuten tulen myöhemmin huomaamaan, mutta sen voi jättää pois syksyn ja talven retkiltä. 

Aamupalan jälkeen annan makuupussin ja laavun kuivahtaa auringossa ja tuulessa. Penan kanssa kuivaaminen tapahtuu helposti. Kerään maakiilat pois jolloin laavu saa vapaasti riippua ja heilua köyden varassa. Makuupussin voi ripustaa viereiseen tunturikoivuun tai laavun kurkinaruun.

Pakkailen rinkkaa ja mietin samalla uutta reittisuunnitelmaa. Alunperinhän minun piti Anterista lähteä Vongoivalle ja sieltä suunnata Muorravaarakkaan. Sieltä oli tarkoitus lähteä Pirunportin kautta Sudenpesälle ja edelleen kohti länttä ja Saariselkää. Tulvivien jokien ja  lumen tukkiman Pirunportin takia reittisuunnitelma oli hylättävä. Uuden reitin hahmottelen kulkemaan Muorravaarakasta Luirojärvelle ja sieltä Tuiskukurun kautta Suomujoen varteen. Kotakönkäältä matka jatkuisi Rautulammen ja Luulammen kautta Saariselälle.

Liikkeelle lähden vasta lounaan jälkeen, sillä Muorravaarakan laaksoon ei ole pitkälti, vain kymmenisen kilometriä. Reitti seurailee Kaarreojan vartta ja sitä on mukava kulkea. Istahdan tauolla kaatuneelle puunrungolle ja syön pähkinäsekoitusta ja suklaata. Kaarreojakin tulvii. Otan kuvan kohdasta, missä vesi on noussut uomasta ympäröivään maastoon. Puiden ja pensaiden välissä puikkelehtivat purot ja norot haarautuvat joka puolelle kuin verisuoniverkosto.

Tasainen joenvarsipolku vaihtuu jyrkkenevään rinteeseen, kun alan nousta kohti Tiuhtelmakurua. Vaikka lumi on suurimmaksi osaksi sulanut tunturista, on pohjoispuolen rinteillä paikoin vielä erittäin lumisia paikkoja. Muorravaarakan Purnuvaaran rinteessä on isoja lumilaikkuja, joita täytyy kierrellä. Helpointa olisi mennä lumikentän halki, mutta koska lumen syvyyttä ei voi arvioida, on parempi kiertää. 

Lumen alla olevaa maaston muotoa ei voi ennakoida ja pahimmillaan lumen läpäisevä jalka joutuu syvään kiven koloon. Askel voi olla kohtalokas, varsinkin kun selässä on painava rinkka. Lopulta pääsen ylhäällä kulkevalle reitille. Alempi, joen vartta seuraileva reitti on sohjoinen ja upottava. Siellä, missä pitäisi olla polkuja, tulee vastaan valtoimenaan virtaavia pieniä puroja. 

Tunturia noustessa tuuli voimistuu melko kovaksi. On puettava anorakki päälle ja tumput käteen. Lopulta pääsen tunturin harjanteelle, mistä alkaa lasku Tiuhtelmakuruun. Ennen laskeutumista alas Muorravaarakan laaksoon pidän lyhyen tauon ja ihailen hetken eteeni aukeavia Pirunporttia sekä Lumi- että Ukselmakurua. Niissä kaikissa on vielä melko paljon lunta. Tarkoitukseni on jatkaa matkaa Muorrakasta joko Ukselmapään ylitse Sarvijoen suuntaan tai Lumikurun reunaa Sokostille ja sieltä alas Luirolle.

Perillä Muorravaarakassa olen kuuden maissa. Laitan Muorravaarakan Ruoktun kammin kaminaan tulet ja täytän vesiämpärin joesta. Haen polttopuita liiteristä ja vaihdan kuivaa vaatetta päälle. Illalliseksi nautin taivaalliselta maistuvaa jauhelihaperunasosetta. Kammista kantautuu kuorsaus jo yhdeksän jälkeen.

Päivät 6 ja 7

Välipäivät Muorravaarakassa

Hyvin nukutun yön jälkeen katsastan vesitilanteen. Muorravaarakanjoki pauhaa edelleen voimakkaana kammin edustalla ja pauhu kuuluu kammin sisään asti. Tämänkertaisen vaelluksen keväiset joet ovat uusi kokemus. Veden määrä ja korkeus, virtaus ja äänimaisema poikkeavat täysin loppukesän tai alkusyksyn olosuhteista, jolloin täällä tulee useimmiten käytyä.

Käyn katsomassa autiotuvan vieressä sijaitsevan ja karttaan merkityn kahlaamon tilannetta. Heti käy ilmi, ettei kahlaaminen siinä tulisi kysymykseenkään. Virran voiman lisäksi haastetta toisivat joen pohjan isot kivet, joiden väliin jalan joutuessa olisin kinkkisessä ja jopa vaarallisessa tilanteessa. Päätän odotella Muorravaarakassa pari päivää, kun kiirettä ei ole. Vedenpinta tulisi laskemaan ja virtaus heikkenemään jossain vaiheessa. Päätän myös käydä etsimässä turvallisemman ylityspaikan ylävirralta.

Pari välipäivää sujuu leppoisasti kammissa majoittuen ja lähimaastoon lyhyitä retkiä tehden. Huhtikuun hiihtokauden päättymisen jälkeen Muorravaarakassa on ollut hiljaista. Autio- ja varaustuvan vieraskirjat kertovat, että täällä on toukokuun puolella käynyt vain yksi jalan liikkunut vaeltaja, joka on jättänyt terveisensä kämppäkirjaan. 

70 vuotta sitten rakennettu kammi on Kekkospuiston monen kävijän suosikki. Imatran Lapinkävijöiden rakentama tukikohta on valtavan talkootyön ja ponnistuksen tulos. Rakentamisessa tarvittu materiaali ja välineet on tuotu kymmenien kilometrien päästä tien laidasta. Jykevät kelohirret on kaadettu hieman ylempää Muorravaarakan kankaalta. Käyn päiväretkellä ”kelokukkulalla”, jossa näkyy edelleen 1950-luvun rakennusprojektin kaadettujen kelojen kantoja ja latvoja. Ylimääräiset kelopätkät on aseteltu siististi kasoihin, ikään kuin odottamaan että ne noudettaisiin myöhemmin polttopuuksi.

Kammissa on aikaa lueskella kammin historiasta kertovaa mainiota kirjaa. Muorravaarakan Ruoktu – Koti kairassa -kirja kertoo, kuinka työlästä kammin rakentaminen on ollut ilman nykypäivän koneita ja tekniikkaa. Jos Rautulammen uusien tupien rakennusmateriaaleja kuljetettiin paikan päälle motorisoidusti maata pitkin ja jopa helikopterilla, tuotiin Muorravaarakkaan rakennustarpeet perille hiihtäen ja kävellen. Osan matkaa rakennustarvikkeet kulkivat kevättalven porokyydillä ja seuraavan vuoden loppukesällä moottoriveneellä Luirojokea ylös. 

Imatralaisten kirjasta välittyy upea yhteisöllisyys ja talkoolaisten halu ”oman pesän” saamiseksi kairaan. Kattohuoparullia raijataan tunturien yli ja keloja kaadetaan seinähirsiksi kilometrien päässä rakennustyömaalta. Pienet vastoinkäymiset ratkaistaan luovuudella, eikä tavoitteeseen pääsyä estä edes tulomatkalla junaan unohtuneet kammin piirustukset. Talkoopäivät aloitettiin aamupuurolla kuudelta ja lopetettiin pimeän tuloon iltayhdeksältä tai kymmeneltä. 

1950- ja 60-luvut olivat retkeilyjärjestöjen ja -kerhojen kulta-aikaa. Tuolloin nousi useita tukikohtia nykyisen Urho Kekkosen kansallispuiston upeimmille paikoille. Sudenpesän ja Muorravaarakanruoktun ohella kairaan pystytettiin muun muassa Nuorison retkeilyn tuki ry:n Tahvontupa Jaurujoen sivuhaaralle. Tänne Muorravaarakkaan saavuin Anterinmukan autiotuvalta, joka tunnetaan myös Keskon kämppänä ja Mukkakönkään tupana. Sen rakentamisesta vastasivat Keskon kerholaiset.

Toisen välipäivän päiväretkellä käyn etsimässä mystistä ”Kekkoskiveä”, josta kaverini Juha minulle vinkkasi. Sen pitäisi löytyä Tiuhtelmakurulle vievän polun pohjoispuolelta, ennen kuin rinne alkaa jyrketä. Ison kiven kyljessä on kaverini mukaan nähtävissä selkeä Urkin profiili. Viestinsä mukaan hän liittää kuvan, missä Kekkonen istuskelee keväthangilla juuri Muorravaarakan kammin edustalla. Tällä kertaa ”Kekkoskivi” jää löytämättä, mutta yritetään seuraavalla kerralla uudestaan.

Ei niin vaativan päiväretken jälkeen teen lounasta, jonka jälkeen makaan ansaitulla päivälevolla kammin sängyllä. Ulko-ovi on avoinna, aurinko paistaa kirkkaana ja samalla äkillinen sadekuuro pyyhkii Muorravaarakan laakson ylitse. Luonto omistaan huolta pitää; valoa, lämpöä ja kastelua sopivassa suhteessa. Aivan kuin koivun kirkkaan vihreät lehdet saisivat lisää pituutta juuri tuossa hetkessä. 

Lounaaksi valmistan yleensä aterian joka koostuu nuudelista ja kuumasta kupista. Ainekset laitan ruoka-astiaan, kaadan kiehuvaa vettä perään, sekoitan ja suljen kannen. Valmista tulee muutamassa minuutissa. Nuudeliannoksen kanssa vuorottelee níinsanottu snackpot-ateria. Ne ovat kaupassa myytäviä ”kuppiannoksia”, joihin lisätään kuuma vesi. Olen kotona tyhjentänyt tilaa vievien kuppien sisukset pieniin, uudelleen suljettaviin muovipusseihin. Näin lounasaihiot pakkautuvat pieneen tilaan. Snackpotit valmistan samalla tavalla kuin nuudelitkin. Lounaalla syön useimmiten pari valmiiksi tehtyä leipää ja juon kahvit.

Tormistaudun ja nousen ruuanperäisten jälkeen ylös. Lähden joelle etsimään ylityspaikkaa seuraavaa päivää varten. Sellainen löytyy muutaman sadan metrin päästä yläjuoksulta, katetun nuotiokatoksen kohdalta. Yleensä hyvä merkki ylityspaikasta ovat rannalle, puita vasten jätetyt kahluusauvat. Niin nytkin.

Otan housut pois, nappaan kahluusauvan ja astun polkujuoksulenkkareilla kylmään veteen. Hetken etsimisen jälkeen löytyy sopiva kohta ja reitti. Tästä päästään huomenna turvallisesti rinkka selässä Muorravaarakanjoen ylitse ja kohti Sokostia. 

Kammille pelkät bokserit jalassa lompsiessa saa paikallinen raekuuro olon tuntumaan vielä astetta raikkaammalta. Sääennusteen lupaama 9 m/s puhaltava tuuli ei auta asiassa yhtään, päinvastoin. Onneksi minua odottaa lämmin ja kodikas kammi. Metsähallituksen luontopalvelut on kuuden viikon vaellukseni yhteistyökumppani ja olemme sopineet, että saan tarvittaessa käyttää vapaana olevia autio-, varaus- ja vuokratupia sekä kammeja.

Päivä 8

Sokostille ja kohti Luirojärveä

Nousen aamuseiskalta ylös ja koska aurinko paistaa, vien aurinkopaneelin seinustalle roikkumaan ja lataamaan varavirtalähdettä. Ilma tuntuu auringosta huolimatta aika vilakalta. Nenänpääindikaattori eli tippa nokassa ilmoittaa lämpöä olevan vain muutaman asteen, tuulen kera vielä vähemmän. Aamupalan jälkeen pakkaan rinkkani ja valmistaudun jatkamaan vaellustani. 

Ennen matkan jatkamista on kämppä siivottava. Pudistelen matot, lakaisen kammin lattiat ja pyyhin tasot sekä kaasukeittimen kaukalon. Suljen kaasupullon ja tyhjennän vesiämpärit, pannut ja kattilat. Ne käännetään ylösalaisin ja samalla estetään jyrsijöiden joutuminen niihin. Patjat on hyvä nostaa pystyasentoon, niin samaisilla jyrsijöillä on vähemmän pinta-alaa minne pissiä ja paskoa. Tuon vielä sisään polttopuuta ja veistelen kiehiset seuraavalle majoittujalle. 

Muorravaarakkajoen ylitys onnistuu ylävirrasta nuotiokatoksen kohdalta lähes siten, kuten olin suunnitellutkin. Ainoastaan ylityksestä kuvaamani video ei meinaa onnistua. Kysymys kuuluukin, kuinka monta kertaa joki tulee ylittää, jos ylitys kuvataan vastarannalta?

No, jokihan on ylitettävä viidesti. Ensimmäisellä kerralla viedään kamera ja jalusta, ilman rinkkaa toiselle puolelle. Seuraavaksi kahlataan takaisin joen toiselle puolelle ja nostetaan rinkka selkään. Edessä on kolmas joen ylitys jonka jälkeen menen kameran luo, ja huomaan, ettei se ole taltioinut ylitystä. Asettelen kameran uudestaan, painan taltioinnin päälle ja kahlaan neljännen kerran joen ylitse. Viides kerta toden sanoo ja saan Muorravaarakkajoen ylityksestä muutaman sekunnin videopätkän. Uudelleen otot ovat meille reissujamme itse taltioiville tuttua puuhaa, mutta jäätävässä vedessä turha, edestakainen kahlaaminen on jo hieman liikaa.

Kaikesta huolimatta jaksan vielä naureskella urpoilulleni. Ilmeisesti vesi ei ole riittävän kylmää, sillä rantapusikkoon raapaisemastani jalasta valuu verta. Kuivailen jalkani, laitan saappaat jalkaan ja jatkan kohti Lumikurunojaa. Pidän pienen tauon ä Lumikurun suulla puoliltapäivin. Nimensä mukaisesti siellä on vielä varsin paljon lunta, vaikka ollaankin jo toukokuun viimeisellä viikolla. Paikka lienee antanut nimen Kullervo Kemppisen saman nimiselle legendaariselle kirjalle, joka oli vauhdittamassa retkeilyn suosion kasvua 1950-luvun lopulta alkaen. Lukusuositus!

Matka jatkuu ylemmäs ja navakka koillistuuli tuntuu luissa ja ytimissä. Lippis päässä ei enää pärjää. On pakko kaivaa pipo ja tumput esiin, vetää anorakin huppukin päähän. Jatkan Riitelmäpäiden ohitse ja suuntaan kohti Jaurutuskurua. Ylhäällä Sokostilla olen iltapäivällä. 

Tuuli vain voimistuu tunturin laella ja pakollisen, ulkomaailmaan tehdyn lyhyen yhteydenoton jälkeen lähden laskeutumaan kohti Luirojärveä. Vaikka maisemat ovat upeat ja Sokosti kansallispuiston korkein tunturi (718m) visiitti jää tällä kertaa lyhyeksi. Kova tuuli ja raskas rinkka tekevät kivisen ja jyrkän rinteen laskeutumisesta haastavaa. Kieli keskellä suuta kävelen jättimäisellä kivikasalla.

Alhaalla Luirolla olen vasta iltaseiskalta ja varsin uupuneena. Ylhäältä Sokostilta Luirolle taitoin matkaa 2,5 tuntia. Kaiken kaikkiaan reitti Muorravaarakasta Sokostin yli Luirolle oli paljon rankempi, kuin muistin parin vuoden takaa… tosin silloin selässä taisi olla puolet pienempi ja kevyempi reppu. Ja ikääkin vähemmän.

Olin myös liikkeellä liian vähillä energioilla. Aamupala oli jo melkein ”syöty” ensimmäisissä nousuissa ja olin päättänyt selvitä Sokostin ylityksestä muutamalla leivällä, suklaapatukalla ja pähkinöillä. Ei riittänyt energia. Oma moka.

Majoituin Luirojärven rannalla Rajan kämppään. Koko Luiron alue kämppineen oli tyhjä ihmisistä. Majoitusvaihtoehtoja olisi useita mutta jään mielelläni tähän vaatimattomaan ja pieneen autiotupaan. Jos ylhäällä Sokostilla keli oli jäätävän kylmä ja tuulinen, on alhaalla Luirojärven rannalla keväinen paratiisi. ilta-aurinko paistaa lämpimästi ja hellii kulkijaa.

Illalliseksi valmistuu herkullista riistakäristystä ja perunamuusia. Istuskelen kämpän portailla kahvia juoden ja katselen lähipuissa kevätmenojaan pitäviä pikkulintuja. Siirryn sisälle ja levitän makuualustan ja -pussin vuosien varrella kiiltäväksi hioutuneelle lautalaverille. 

Rajan kämpän ainoasta ikkunasta heijastuu tunturin taakse piiloon yrittävän ilta-auringon punertavia säteitä. Oranssi valo punaa hirsiseinää. Luulen, että uni tulee tänäänkin hyvissä ajoin. Seuraavaksi päiväksi on luvattu kovaa tuulta ja melko rankkaa sadetta. Voi hyvinkin olla, että huomenna on välipäivä, joka voisi tarkoittaa saunaa ja pyykkiä. No, sen näkee vasta aamulla. 

Päivä 9

Saunaa ja pyykkiä Luirolla

Herään aamuneljältä siihen, että aivan kuin joku liikkuisi kämpän edustalla. En jaksa pohtia kovin pitkää, että mikä tai kuka ja nukahdan pian uudelleen. Aamupalan jälkeen jatkan vaelluspäiväkirjan kirjoittelua ja lähipäivien reittisuunnitelmien tarkistamista. Parin päivän päähän, tiistaille on suunniteltu ruokatäydennys Saariselälle, mutta vaikka jaloissa olisi ne kuuluisat peninkulmasaappaat, en taida ehtiä perille kuin vasta keskiviikoksi. No, aina on varamuonaa mukana parille päivälle, joten huoli pois: en ole kuolemassa nälkään.

Puoliltapäivin Rajan kämpän ovi avautuu yllättäen ja itsestään. Liekö syynä tuulenpuuska vai tupahengen vinkkaus, että nyt olisi aika lähteä liikkeelle. Käyn katsomassa seuraavan päivän ylityspaikkaa Luirojoen luusuasta. Joki on huomattavasti normaalia leveämmällä, mutta vesi ei ole kuitenkaan tolkuttoman korkealla.

Kiertelen samalla reissulla Luirojärven leirialuetta ja harmittavan paljon näkyy talven jäljiltä roskia maastossa, muovia nuotiopaikoilla ja alumiinia tuhkan seassa. Roskaton retkeily ei ole rakettitiedettä ja kyse on mielestäni vain omasta asenteesta. Luiroltakin on roskikset poistettu eli kuten asia viestitään kyltillä kansainvälisille retkeilijöille: Litter Free Luiro. Jokainen siis vie omat roskansa pois. Tai ainakin siihen kovasti pyritään.

Luiron autio- ja varaustuvan kulmilta lumen sulattua paljastuneista jäljistä voinee laskea keskiarvon, kuinka pitkälle ulko-ovesta maltetaan yön pimeydessä lähteä hädän yllättäessä. Nurkkiin kusiskelijoita löytynee meistä kaikista, eikä tässä syyllisiä etsitä, mutta ihan vaan vinkkinä, ettei lunta kannata sulattaa juomavedeksi aivan kämppien, laavujen ja nuotiopaikkojen vierestä. 

Lähimmät vessapaperimytyt ovat heti portaiden vieressä, parin metrin päässä ovesta. Sieltä ne lähtevät söpösti kiertämään hirsistä rakennusta ensimmäisen ja toisenkin nurkan taakse. Ja siis molempiin suuntiin sisäänkäynniltä. Suurin osa näyttää käyneen virtsaamassa, mutta onpa muutama vääntänyt oikein tortutkin tuvan viereen. On toki ymmärrettävää, ettei pimeässä ja kylmässä kehtaa lähteä muutaman kymmenen metrin päässä -kämpän molemmilla puolilla- sijaitsevaan kuivakäymälään, missä asiointipaikkoja on kerralla yhteensä kahdeksalle hengelle. 

Erämaasaunat ovat yksi Urho Kekkosen kansallispuiston helmistä. Kattavan tupaverkoston lisäksi puistossa on neljä kaikille vaeltajille avointa ja maksullista saunaa. Ne sijaitsevat Luirojärven ohella Anterinmukassa, Tahvontuvalla ja Karhuojalla. Tikkasen Vieriharjun ja Suomun Villen vuokratuvan saunat on lukittuja ja vain tuvan vuokranneen käytössä.

Päivä on ollut harmaa ja sateinen. Laitan tulet saunaan ja kannan saunavedet Luirojärvestä. Saunan lämpiämistä odotellessa otan kuumavesipadasta lämmintä vettä ja ryhdyn nyrkkipyykille. Puhtaat kalsarit, sukat ja paidat tekevät vaeltamisesta huomattavasti mukavampaa. Olen suunnitellut reittini siten, että pääsen noin kerran viikossa saunaan pesulle ja pyykille. Saan saunoa keväisessä alkuillassa aivan yksikseni. Ja se on harvinaista herkkua, tietävät ainakin kaikki Luiron saunasta ruskasesonkina nauttineet. Vieraskirjojen mukaan toukokuussa Luirolle ei ole ehtinyt kuin muutamia jalkaisin liikkuvia retkeilijöitä. Nytkin alue kumisee tyhjyyttään.

Palaan saunasta Rajan kämpälle puhtaana ja virkistyneenä. Sytytän kamiinaan pienet tulet, jotta kämppä lämpenisi ja saan huomenna kuivat pyykit pakattua rinkkaan. Päivällistä varten olen hyvissä ajoin aamupäivällä laittanut kuivatut ainekset ennallistumaan. Vuolukana kirsikkatomaateilla ja fetalla maistuu taivaalliselta. Illan edetessä myös harmaa päivä väistyy ja pilvipeitteeseen alkaa repeillä rakoja. Iltarusko pilkistää pilvikerrosten välistä ja kultaa erämaajärven sinistä pintaa.

Päivä 10

Korvasieniä polulla

Herään jo seiskalta, sillä tiedossa on toimelias aamu, aamupala ja rinkan pakkaaminen. Päivän taipaleeksi olen suunnitellut Luiro-Tuiskukuru-Kotaköngäs -väliä. Puuron syötyäni istun kämpän portaille juomaan kahvia. Ilma on vielä varsin viileä yön jäljiltä, mutta aurinko paistaa jo korkealta. Ja sitten se tapahtuu. Jostain etäältä kuuluu käen kukuntaa! Luirojärven vastarannan Lupukkapään rinteillä on vielä isoja lumilaikkuja, mutta kesä on jo nurkan takana.

Kymmeneltä tapahtuu jalkojen raikas aamupesu ja Luirojoen ylitys polkujuoksulenkkareilla. Kokeilen tänään kävellä niillä koko suunnitellun reitin, aina Kotakönkäälle asti. Kuten jalkinevalintaa tehdessä totesin, olen uuden edessä. 

Tähän asti jalkineiden kanssa on menty ”pidä jalat kuivana” -linjalla ja useimmiten olen vaelluksilla käyttänytkin joko kalvollisia vaelluskenkiä tai vaelluskumppareita. Nyt täytyy totutella ”anna kastua vaan” -tyyliin. Kalvottomien kenkien ajatuksena on, että vesi valuu niistä pois ja kenkä sekä kostea sukka lämpeävät ja jopa kuivuvat ajan kanssa liikkeen jatkuessa. Jos kenkää ei olosuhteista johtuen saada kuivaksi, on minulla käytössä myös vedenpitävät sukat.

Ampupäiden rinnettä kivutessa polun vieren peippo näyttelee haavoittunutta ja yrittää saada minut lähtemään peräänsä. En ole huomaavinani ja jatkan matkaani, niin lintu voi palata pesäänsä. Hieman ennen Tuiskua tulee vastaan ensimmäinen retkeilijä viikkoon. Pitkän linjan luontokuvaaja on suuntaamassa Luirolle tai jonnekin.

 Mitä lähemmäksi nelostietä kuljen, sen enemmän alkaa ihmisiä tulla vastaan. Tuiskukurun kämpällä tapaan tamperelaisen retkeilijän, joka on juuri nauttinut lounaansa. Kaveri pohtii, jatkaisiko matkaansa Luirolle vai jäisikö sittenkin Tuiskulle, kun kiirettä ei ole. Vaellusreissu kannattaa suunnitella mieluummin hieman liian löysäksi kuin tiukaksi.

Iltapäivällä jatkan Tuiskun kämpälle nimensä antanutta kurua kohti Kotaköngästä. Tuiskukurun ylärinteellä menevä polku seurailee jyrkkää ja kaunista kurua. Ajoittain hieman haastavakin reitti laskeutuu välillä alemmas, kunnes nousee taas ylemmäs. Polulla on korvasieniä vaikka kuinka paljon. Valitettavasti vaellusruokamenussa ei tällä kertaa ole sapuskaa, minkä kylkiäiseksi sopisi vaikkapa korvasienimuhennos. Kaikki tuntuu nyt tapahtuvan nopeasti. Vastahan lumi suli ja nyt on jo korvasieniä poimittavaksi, kimalaisia mustikan kimpussa ja käki kukkuu.

Jossain vaiheessa päätän poiketa polulta ja ottaa sinnepäin-suunnan kohteeseen, tässä tapauksessa Kotakönkäälle. Sinnepäin-suunnistuksessa ei katsella juurikaan karttaa tai kompassia - ei ainakaan etukäteen. Siinä mennään intuitiolla, eikä esimerkiksi tunneta sellaisia nyansseja kuin korkeuskäyrät. Tällaiset ”oikaisuaikomukset” päättyvät useimmiten päinvastaisesti; matkaa tulee lisää huomattavasti enemmän ja useimmin haastavammassa maastossa. Lopulta istut kannon tai kiven nokassa, kiittelet itseäsi ja pohdit, miten tässä taas kävi näin. 

Suunnistan pääsääntöisesti kartan ja kompassin avulla. Toisinaan en malta olla ottamatta kännykkää esiin, kun haluan tarkistaa tarkan sijaintini. Mobiilivehkeet ovat hyvä lisä, mutta pelkästään niiden varaan ei pitäisi suunnistamista ja luonnossa liikkumista jättää. Virta voi loppua, laite kastua tai rikkoontua. Kartta-kompassi -liittymästä ei virta lopu, korkeintaan äly käyttäjältä. 

Jos tipun totaalisesti kartalta tai minun on päästävä mahdollisimman nopeasti tai suoraan kohteeseen esimerkiksi haastavassa kelissä, kaivan rinkasta esiin gps-laitteen. Siihen olen tallentanut muun muassa kaikki Kekkospuiston tuvat. Oman turvallisuuden ja kotiväen mielenrauhan varmistamiseksi käytössäni on myös Garminin Inreach-hätälähetin. Sen avulla saan tarkistettua säätilan, lähetettyä viestit ja pyydettyä apua vaikka matkapuhelimella ei olisi kuuluvuutta.

Pääsen Kotakönkäälle hyvissä ajoin iltaseiskalta, ”pienoisesta” harhailusta huolimatta. Risukeittimellä valmistuu savukinkkurouheinen pasta Carbonara, joka maistuu aivan mahtavalta. Sapuskan jälkeen jatkan vielä pienten oksien polttamista, jotta saadaan keittimen akun ladattua täyteen. 

Makuupussiin kömmin jo ennen kymmentä. Auringonpaiste ja sadekuurot ovat vuorotelleet illan aikana. Nyt sade taukoaa ja pilvien takaa avautuu kirkas taivas. Vastakkaisen tunturin yläpuolella killuva mollukka paistaa suoraan laavuun kuin kirkkain valonheitin. Mene tässä nyt nukkumaan…

Päivä 11

Kohti Rautulampea

Kotakönkään hirsilaavulla heräilen vasta yhdeksän maissa. Yölämpötila on pyörinyt nollan tienoilla. Vaikka yö olikin kylmä ja kostea kosken partaalla, sain nukuttua, joskin hieman katkonaisesti, kokonaiset 11 tuntia. 

Laittelen tulet risukeittimeen ja aamupalan valmistumista saapuu seuraamaan kettu. Olin nähnyt sen hetkeä aikaisemmin hieman kauempana kantamassa jotain suussaan. Ilmeisesti sillä on pesä ja poikasia jossain lähettyvillä. Kettu on selkeästi tottunut ihmisiin ja saamaan ”ylijäämäruokaa” itselleen. Nytkin se pyörii laavun ympärillä ja käy syömässä puskan juuresta sinne jätettyä retkiruokaa. 

Saan puuron syötyä ja istun laavun reunalla kahvimuki kädessä. Repolainen tulee muutaman metrin päähän ja katselee minua ja laavua. Hätistän sen kauemmaksi ja ennen kuin lähden hakemaan vettä joelta, siirrän ruokatarpeita ja tavaroita reppuuni. Ihan vain sen takia, etteivät ne lähde ketun matkaan sillä aikaa, kun pistäydyn joella. 

Rautulammen vanhalla, nyt jo palaneella päivätuvalla oli aikoinaan kyltti: Älä jätä kenkiä teltan ulkopuolelle, kettu vie ne. Sielläkin syynä taisi olla se, että ihmiset olivat ruokkineet kettua ja se oli tottunut meihin retkeilijöihin.

Aamupalan jälkeen ylitän Suomujoen Kotakönkään siltaa pitkin. Pysähdyn hetkiseksi sillalle ja seuraan kapeaan kalliokanjoniin syöksyvää keväistä virtaa. Sen voima on melkoinen ja onneksi siltaa pitkin pääsee joen ylitse kuivin jaloin. Kosken pauhu jää taakse ja jatkan Hikiojan vartta ylöspäin, kohti Rautulampea. Matkalla tulee vastaan viisi nuorta vaeltajaa. Opiskelijaporukalla virtaa riittää ja heillä on riuska vauhti päällä. Päinvastoin kuin minulla, kun könyän hikisenä ojanvartta ylämäkeen. 

Hikiojan vartta seuraileva reitti on lähes yhtämittaista, joskin loivaa nousua Raututuntureille. Pidän taukoa vanhan petäjän alla ja istahdan sen jykevää runkoa vasten. Puuvanhuksella on paksut oksat, joista osa on jo katkennut ja pudonnut maahan. Tuoreimmat ilmeisesti viime talven lumien painosta. Puun latvakin on alkanut jo kelottua. 

Tauon jälkeen valitsen loppumatkasta joen vasemmalle puolelle ja ylemmäs rinteeseen suuntaavan polun ja vältyn kävelemästä uoman kostealla pohjalla. Rinnepolku tuleekin kätevästi Niilanpään ja Rautulammen reitille juuri ennen kämpille laskeutumista.

Rautulammella nautin lounaan ja ihastelen uudehkojen tupien valoisuutta ja ikkunoista ympäröivään luontoon avautuvien maisemien kauneutta. Rautulammen päivä-, autio- ja varaustuvan rypäs edustaa uudenlaista kämppäarkkitehtuuria, joka on jakanut retkeilijöiden mielipiteitä.

Vanhoihin, pimeisiin pyöröhirsitupiin tottuneet ja tykästyneet vaeltajat eivät voi ymmärtää uudenlaisia tupia. Osa luonnossaliikkujista sen sijaan arvostaa avaruutta, valoisuutta ja siistejä sekä helposti hoidettavia pintoja. Makuasioista ei voi kiistellä, mutta Rautulammen nykyiset tuvat ovat mielestäni huomattavasti käytännöllisempiä kuin vuosikymmeniä sitten rakennetut edeltäjänsä.

Ratulammella minulla on seurana Tomi Tampereelta. Hän on reipas nuori retkeilijä ja ensimmäistä kertaa soolovaelluksella Lapissa ja Urkkipuistossa. Lounaan lomassa keskustelemme luonnosta, retkeilystä ja jaamme vinkkejä kansallispuistosta. Keittelen vielä kahvit ennen matkan jatkamista ja toivotan Kekkospuiston ensikertalaiselle turvallista ja elämyksellistä vaellusta.

Luulammelle kävelen Rautuvanganojaa seuraten vajaassa parissa tunnissa ilman taukoja. Hetken minun täytyy tosin erään riekon kanssa neuvotella, kumpi meistä väistää kun kohdataan samalla polulla. Päivän viimeisellä taipaleella kohtaan pari muutakin osin vielä talvipukuista riekkoa. 

Perille Luulammelle saavun iltaysin maissa, laitan laavun pystyyn ja siirryn erämaakahvilan takana sijaitsevalle tulistelukodalle. Siellä teen tulet kamiinaan, kuivattelen viimeisten sadekuurojen kastelemia varusteita ja alan sapuskan tekoon. Samalla kun kota lämpiää ja varusteet kuivuvat, valmistuu tomaatti-feta-kanapasta kattilassa kamiinan liedellä.

Vedenhakureissulla törmään vielä lähes kokonaan talvipuvussa olevaan metsäjänikseen. Se tuijottaa aikansa, kunnes lähtee loikkimaan hiekkapohjaista polkua poispäin. On pakko hymähtää, sillä mieleen tulee Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi -kirja ja Risto Jarvan siitä ohjaama elokuva. Siinä Vatasta näyttelevä, mainio Antti Litja päättää hypätä pois oravanpyörästä ja lähtee seikkailemaan jänis kaverinaan. Jänöjussi ei tällä kertaa kaipaa minusta vatastaan, vaan kirmaa toisen karvakorvan seuraan Luulammen kahvilarakennuksen taakse.

Päivä 12

Saariselälle varusteita täydentämään

Heräilen yöllä muutaman kerran sateeseen ja tuulenpuuskiin, kun laavun kangas läsähtää virkistävästi naamaan. Pena ei ole kaikkein parhaiten pystytetty ja se kostautuu ”märkänä rättinä päin näköä”. Laavun alusta viettää hieman alaspäin ja kanervikon alla on sen verran kiviä, että sopivaa nukkuma-asentoa saa hakea pitkin yötä. Makuusijasta pisteet 2/5 ja pystyttäjälle yksi vähemmän.

Laitan Luulammen tulistelukotaan tulet, kuivatan makuupussia ja syön aamupalan. Puuro loppuukin sopivasti, sillä tänään on tarkoitus hakea ensimmäinen ruokatäydennys Saariselältä. Samalla reissulla käyn opastuspiste Kiehisessä ja tapaamaassa Metsähallituksen henkilökuntaa. Tyhjennän rinkan sisällön varustepusseihin ja jätän ne Saariselän reissun ajaksi suojaan tulistelukotaan. 

Luulammelta on Saariselän keskustaan noin yksitoista kilometriä. Lyhennän kauppamatkaa hieman ja menomatkalla kävelen Kiilopäälle. Siellä käyn moikkaamassa Roll Outdoorsin pyörä- ja varustevuokraamoa pyörittävää Railia. Pikaisen visiitin jälkeen hyppään Eskelisen Lapin linjojen kyytiin ja jään pois Saariselän tunturikylässä.

Tapaan Saariselällä Metsähallituksen virkistyskäytön asiantuntija Petrin ja saan kuulla häneltä muun muassa kansallispuiston tulevan sulan maan ajan huoltoon liittyviä ajankohtaisuuksia. EsImerkiksi Nuorttin retkeilyalueen Kärekeojan kahlausvaijeri on tavoitteena kiinnittää kesäkuun puolivälissä. Tieto on itselleni tärkeä, sillä reittisuunnitelmissani olin ajatellut kulkea sitä kautta jo aikaisemmin. Ei siis onnistu, vaan on muutettava reittisuunnitelmaa Nuortin päässäkin. 

Käyn ostamassa levitettä, meetua ja hieman herkkuja kaupasta. Matka jatkuu Metsähallituksen asiakaspalvelupiste Kiehiseen, joka sijaitsee Tunturihotellin Giellas-rakennuksessa. Sieltä on saanut aikaisemmin ajankohtaista ja asiantuntevaa palvelua ympäri vuoden, mutta syksystä alkaen asiakaspalvelu siirtyy verkkoon ja jalkautuu maastoon. Kiehisessä kuulen Ninniltä puiston kuulumisia samalla, kun pakkaan rinkkaani lisää muonaa. Ninni vilkaisee lähipäivien sääennustetta. Ilma viilenee ja luvassa voi olla jopa räntä- ja lumisadetta.

Eräopaskaverini Rebecca on tuonut Kiehiseen  kesämakuupussini, joka olisi tarkoitus vaihtaa kolmen vuodenajan pussin tilalle. Tai oli tarkoitus. Kesäkuun alku näyttää alkavan viileissä lämpötiloissa, joten jatkan vaellustani lämpimämmällä makuupussilla. Toinen varustevaihto liittyy jalkineisiin. Jätän kumisaappaat pois ja otan niiden tilalle nahkaiset vaellussandaalit. Olen viimeiset päivät kulkenut pelkästään polkujuoksulenkkareilla ja todennut ne toimiviksi vaellusjalkineiksi. Siksi korvaankin painavammat kumpparit sandaaleilla. Lenkkareilla ja sandaaleilla pärjää varmaankin jatkossa, onhan kesä jo ovella. 

Niinhän sitä luulisi.

Iltapäivällä nostan rinkan selkääni ja lähden paluumatkalle Luulammelle. Sinne marssin ripeästi Rumakurun kautta kolmessa tunnissa ilman taukoja, mitä nyt pitelen puun alla sadetta pariin otteeseen. Edellispäivästä tuttu jänö -tai sen kaveri- juoksentelee vastaan Luulammen poluilla. 

Ruuanhakumatkalle tulee mittaa noin 16 kilometriä. Perille päästyä teen jälleen tulet kamiinaan ja laitan matkalla kastuneita kamoja kuivumaan. Myös rinkka täytyy pakata uudestaan, sillä siihen täytyy varusteiden lisäksi saada mahdutettua seuraavan kymmenen päivän ruuat. Iltaysiltä on havaittavissa todella voimakasta puuskittaista tuulta ja ilma kylmenee. Mitähän aamu tuokaan tullessaan? 

Päivä 13

Lunta sataa vaakatasossa

Kesäkuun ensimmäinen päivä aukeaa kaikkea muuta kuin kesäisenä. Aamu on kalsea ja lämpötila taitaa olla hieman pakkasella. Tutut aamurutiinit karistavat loput unen rippeet: kotaan tulet, laavun purku ja pakkaus sekä aamupalan valmistelua. Kasin maissa alkaa hiljainen lumisade. Liikkeelle kohti Rautulampea pääsen jo ennen yhdeksää. 

Toisen etappini arvioitu kesto on kymmenisen päivää. Kesäkuun kymmenennen päivän tienoilla minun pitäisi olla kansallispuiston toisessa päässä, Kemihaarassa ottamassa vastaan seuraavaa ruokatäydennystä. Sinne olen suunnitellut kulkevani Luiron, Hammaskurun, Tahvontuvan, Peuraselän ja Peskihaaran kautta. 

Lumisade sakenee ja muuttuu märäksi nuoskalumeksi. Ei ihan kaikista upein vaellussää kesäkuun ensimmäiselle päivälle. Maa muuttuu valkoiseksi matkan varrella, kengät kastuvat ensimmäisessä puron ylityksessä ja maasto on muutenkin todella märkää. 

Kylmässä ja loskaisessa kelissä ei kalvoton lenkkari ole ihan paras kenkävalinta. Olin edellispäivänä jättänyt kumisaappaat pois reissuvarusteista, ja hetken epäilen, että märkä ja kylmä lumisadepäivä on kumisaapasjumalien kosto minulle. Nyt jalkani ovat märät ja kylmät. On pakko pysyä liikkeessä.

Rautulammella ohjelmassa on lounas ja varusteiden kuivatus. Sadevaatteet olisi pitänyt laittaa päälle heti aamusta, sillä lumisade muuttui melko nopeasti märäksi nuoskalumeksi. Toiveikkaasti ajattelin kyseessä olevan vain pieni ja ohimenevä lumikuuro, ei koko päivän kestävä lumimyräkkä. Nyt sain kuivata lähes kaiken päälläni olevan; vaellushousut, anorakin, lippiksen, paidat ja sukat. Aamun etappi kertoi myös sen, että rinkkani sadesuoja ei enää pitänyt vettä juuri ollenkaan. Onneksi kaikki oleellinen on pakattu vesitiiviisti sen sisällä.

Parin tunnin lounas- ja kuivattelutauon jälkeen jatkan matkaani sadevaatteet päällä, suuntana Suomunruoktu. Sadevaatteiden alle olen pukenut merinokerraston ja lippis vaihtuu pipoon, sillä luulen ylhäällä tunturissa olevan huomattavasti viileämpää kuin täällä alhaalla lammen rannalla. Kenkiin olen laittanut muovipussit toiveena, että sukat pysyisivät kuivina ja jalat lämpiminä. Tuuli on voimistunut päivän mittaan ja iltapäiväksi on luvassa kolmestatoista kuuteentoista metriä sekunnissa puhaltavia puuskia. Nousen lammen tasolta ylös tunturiin ja saan tuta tuulen voiman.

Olosuhteet ovat kuin talvivaelluksella. Jäätävän tuulen ja vaakatasossa lentävän lumen ansiosta näkyvyyttä on vain joitain kymmeniä metrejä. Vastatuuleen olisi mahdoton edetä ilman suojalaseja, onneksi itselläni on nyt sivumyötäinen. Vaikka lämpöasteita oli pari, tuntui keli tuulen ansiosta todella jäätävältä. Käsissä olevat villatumput pitävät kädet jotenkuten toimintakykyisinä, vaikka märkiä ovatkin. Valokuvat tosin jäävät nyt ottamatta kelin takia. Tunturiin on ehtinyt kertyä paikoittain jo lähes parikymmentä senttiä lunta. Täällä sitä on mukava talsia polkujuoksulenkkareilla. 

Kaiken kaikkiaan melkoinen elämys kesäkuun ensimmäiselle päivälle, on pakko myöntää. Kolmen tunnin tehokkaan siirtymisen jälkeen ja ilman taukoja, pääsen perille jokilaaksossa olevalle Suomunruoktun autio- ja varaustuvalle. On kuin olisi tullut aivan eri maailmaan. Ylhäällä on menossa kunnon myräkkä valkoisessa maisemassa, eikä näkyvyyttä kovin paljoa, kun alhaalla jokilaaksossa on lähes tyyntä ja hiljaista. Päivän aikana satanut lumi on ehtinyt sulaa jo lähes kokonaan.

Muutama vaeltaja on juuri lähdössä tuvalta eteenpäin ja sisään saapuu vaeltaja, joka on Vintilätunturin rinteellä ottanut vastaan saman lumituiskun. Olemme yhtä märkiä ja päätämme yksissä tuumin tehdä tulet kamiinaan ja kuivatella varusteita. Harvemmin saman päivän aikana joutuu kuivatteluhommiin toistamiseen. Tuiskun suunnasta saapunut Lasse on retkeillyt Kekkospuiston maisemissa jo vuosikymmeniä ja kaminan lämmössä on mukava kuunnella hänen tarinoitaan. 

Suomunruoktu on yksi vilkkaimmista tuvista Urho Kekkosen kansallispuistossa. Syynä on se, että se sijaitsee lähimpänä Kiilopään tunturikeskusta ja on useimmille ensimmäinen tai viimeinen yöpymispaikka vaellukselle lähdettäessä tai sieltä palatessa. Matkaa tienlaitaan on noin viisitoista kilometriä. 

Rovaniemeltä kotoisin oleva Eevertti ja belgialainen Fiona pitävät taukoa tuvan seinustalla. Heillä on tarkoitus vielä jatkaa matkaa Salolammen laavulle. Eevertti kertoi bussissa Kiilopäälle katsoneensa aamulla julkaisemani lumisadevideon ja miettineensä, millainen keli heitä maastossa odottaisi. Illemmalla tuvalle saapuu vielä kolmen nuoren naisen porukka. Ilma kirkastuu ja lupailee viileää yötä. Pystytän laavun tutulle paikalle Suomunruoktun kämpän takaiseen metsään. Ikimuistoinen kesäkuun ensimmäinen päivä kääntyy iltaan.

Päivä 14

Suomunruoktulta Luirolle

Yöllä tulee sadekuuroja ja tuuli on puuskittaista. Välillä se pyörii ja kääntyy puhaltamaan suoraan laavun sisälle ja saa kankaan pullistelemaan oikein kunnolla. Kiittelen itseäni siitä, että laitoin illalla kaikki maakiilat kunnolla kiinni. Muutoin olisin saanut yöllä nousta kiinnittämään laavua uudestaan. Saamme myös lyhyen lumikuuron aamun virkistykseksi. Puran leirin hieman ennen kasia ja siirryn aamupalan tekoon sisälle kämpän lämpöön. Kiilopäältä lähtevään aamubussiin tähdännyt Lasse on lähtenyt jo anivarhain. Vaelluskolmikko nukkuu yhä.

Kohti Tuiskukurua olen liikkeellä jo ennen kymmentä. Matkaa sinne on noin viisitoista kilometriä. Suomujoen ylittävällä Aitaojan sillalla pidän lyhyen tauon. Sillalta avautuva näkymä Suomujoelle on mielestäni yksi kauneimpia jokimaisemia. Kapea joki kiemurtelee rauhallisesti uomassaan ja sen ylle kaartuu kynttiläkuusikko. Aina joki ei ole yhtä seesteinen ja siitä kertoo rantapenkalle levinnyt hiekka, jonka ovat sinne nostaneet kevättulvat. 

Täytän vesipulloni, sillä Suomujoen ylityksen jälkeen on luvassa kipuaminen Vintilätunturin rinnettä ylös. Nousu saa lämmön liikkeelle. Jotakuinkin korkeimmalla kohdalla tunturia on polun vieressä puiston penkki, jonka olen nimennyt somepenkiksi. Siitä on näköalan lisäksi hyvä yhteys Sokostin huipulla olevaan matkapuhelinmastoon ja tarjolla on kolmea tai neljää geetä. Todellinen puiston hotspot. Istahdan penkille hetkeksi ja hoidan yhteydet ulkomaailmaan.

Tuiskukurun kämpälle saavun kahden maissa. Siellä ovat jo edellispäivänä tapaamani Eevertti ja Fiona sekä vaeltaja Orimattilasta. He olivat olleet Salolammen laavulla yötä ja nyt jatkamassa Luiron suuntaan, kun itse jään vielä lounaan tekoon. Kolmikko oli nähnyt polun varressa mustan kyyn. Vaikka käärmeisiin törmää pohjoisimman Suomen luonnossa harvoin, on hyvä kuitenkin tiedostaa, että niitä on ainakin Saariselän korkeudella.

Ampupäiden rinteeltä avautuu upea näkymä Sokostille, jonka huipulle on jäänyt lumihuntu edellispäivän lumisateesta. Luirojärven rannalle saavun iltaseitsemältä. Tuiskulla tapaamani kolmikko on jo saunan lämmityksessä. 

Belgialainen Fiona on lumoutunut erämaajärven kauneudesta ja nauttii myös saunomisesta Lapin luonnon keskellä. Hän käy useamman kerran pulahtamassa Luiron melko jäätävässä vedessä. Hänen matkansa jatkuu vaelluskaverin kanssa seuraavana päivänä Muorravaarakan kautta Anteriin. Heillä on suunnitelmissa nauttia erämaasaunan löylyistä sielläkin.

Tälläkin viikolla on mukava päästä saunaan ja huuhtomaan reissupäivien hiki ja patina pois. Pitkällä reissulla osaa arvostaa erämaasaunoja ja saunamaksukin tuntuu kohtuulliselta. Urho Kekkosen kansallispuistossa saunamaksu on tällä hetkellä kympin aikuiselta ja seitsemän euroa lapselta tai ryhmän jäseneltä. Maksun voi suorittaa etu- tai jälkikäteen Eräluvat.fi-sivustolla. Saunomisen jälkeen jatkamme turisemista vielä hetken Luirojärven autiotuvan pöydän ääressä. Hieman ennen puoltayötä viimeisetkin meistä kaivautuvat makuupusseihinsa käen kukkuessa Lapin yöttömässä yössä. 

Päivät 15

Luirolla

Olen päätynyt pitämään Luirolla muutaman välipäivän, sillä tarkoituksenani on viikonvaihteessa osallistua Suomen erävaelluskillan talkooleirille. Ja koska tänäänkään ei ole kiire mihinkään, aloittelen aamua varsin loivin liikkein. Toivottelen Fionalle ja Eevertille turvallista matkaa kohti Anteria ja pakkaan päivärepun valmiiksi. 

Jokapäiväinen koipien kylmähuuhtelu hoituu Luirojoen kahlaamossa, kun lähden lyhyelle päiväreissulle Luusuanvaaraan ja Luirojärven rantoja kiertelemään. Vastarannalla kohoaville Lupukkapäille asti en tällä kertaa lähde. Luirojoen kahluupaikalla tulee vastaan tuttu kolmikko Suomunruoktulta. Heillä on tarkoitus majoittua autiotupaan ja lämmittää sauna myöhemmin päivällä. 

Kuljeskelen Luirojärven länsirannalla. Sieltä aukeaa komea näky Sokostille. Täällä alempana aurinko lämmittää mukavasti, mutta lumipeite näyttää pysyvän ylhäällä tunturin rinteillä. Kontrasti on melkoinen. Täällä alhaalla kesä kurkistaa jo nurkan takaa ja tunturikoivun lehtikin alkaa olla lähes täydessä mitassa, mutta lumi sinnittelee toisaalla. Kahlaan muutaman tunnin kuluttua takaisin joen ylitse  ja saunan suunnalta kuuluu touhun ääniä. Kolmikosta on Saara ottanut vastuun saunan lämmittämisestä ja jään auttelemaan häntä kantamalla pesu- ja löylyvesiä järvestä. Koivuklapin palamisesta Luirojärven rantaan leviävä savuntuoksu on kuin lupaus leppeistä löylyistä. 

Sopu sijaa tekee saunassakin. Tytöt saunaan kuudelta, pojat puoli kasilta ja Kuuselan kämppään majoittunut porukka tuntia myöhemmin. Ryhmä on käynyt päiväretkellä Sokostilla, missä ei kuulemma ollut liikaa lunta tai liukasta parin päivän takaisen lumisateen jäljiltä. Ennen saunaa ehdin nauttia iltasapuskaksi herkullista tomaatti-feta-kanapastaa ja tilkallisen punaviiniä. Se nautitaan samasta mukista kuin vesi, kahvi tai muukin juoma. Kiitos pienien pahvitetrojen, ei mukana tarvitse raahata lasipulloja tai litralaatikoita. 

Alkukesästä ei Luironkaan saunalla ole tungosta. Juttelemme saunakaverin kanssa valokuvaamisesta retkillä ja luonnossa. Hän on erikoistunut kuvaamaan matkapuhelimella, mihin kiinnitetään ulkopuolisia linssejä, objektiiveja. Homma kuulostaa mielenkiintoiselta, sillä olen itsekin pohtinut jonkun reissuprojektin dokumentoimista pelkän matkapuhelimen avulla. Luiron raikas vesi ei houkuttele pulahtamaan löylystäkään ja keskityn sen sijaan pyykkihommiin; paitojen, sukkien ja kalsarien kuuraamiseen.

Luirojärven ranta kutsuu vielä ennen yöpuulle siirtymistä. Eteeni aukeaa mitä upein kesäillan maisema. Hienoinen tuulenvire rikkoo järven pinnan ja kuikka huutelee surumielisesti. Koivun lehdet eivät vielä ole aivan täydessä mitassa, mutta maisemassa on jo kesän vehreyttä. Käki kukkuu. 

Autiotupaan majoittunut kolmikkokin saapuu rantaan. -Reissu on puolivälissä ja tänään on superkaunis ilta. On kyllä täydellistä, kun kuikat vielä huutelee, sanoo Saara. Jenny on samaa mieltä ja toteaa tällaisen kesäillan ja saunan tuovan mieleen melkeinpä mökkitunnelman. Enni on hiljaa ja ihastelee Luirojärven tyyntä pintaa ja ympäröiviä tuntureita. Seuraavana päivänä vaelluskolmikko suuntaa Lankojärvelle ja sieltä takaisin Kiilopäälle.

Päivä 16

Aurinkoa paneeliin

Herään puoli kymmenen maissa ja naapurituvan porukka on jo lähtövalmiina jatkamaan Luirojärven kierrostaan. Heillä on suuntana Lankojärvi. Nappaamme vielä lähtökuvat ulkona Luirojärven kämpän edustalla. Toivottelen heille turvallista vaellusta ja siirryn ”sunnuntaibrunssin” tekoon. Tai kai sitä melkein sellaiseksi voi kutsua, jos perusaamupuuro korvataan munakokkelilla ja paistetulla makkaralla. Luiron brunssi täydentyy ruisleivällä ja kahvilla. On tunnustettava, että ateria maistuu herkulliselta ja tuo vaihtelua joka-aamuiseen ruokarutiiniin.

Puolenpäivän jälkeen siirrän varusteeni Kuuselan kämppään. Pieni ja sympaattinen tupa tulee ensimmäisenä vastaan Luirojoen ylityksen jälkeen. Vuokratuvassa on tilaa neljälle henkilölle. Tuvan päätyseinä on paahtunut auringossa kullanruskeaksi vuosikymmenten kuluessa. Eri lähteistä riippuen, tuvan rakennusvuodeksi kerrotaan 1962-1964. Tänä vuonna vietettäisiin Kuuselan kämpän kuusikymppisiä. Nimensä sen kerrotaan saaneen alueen savotasta vastanneen samannimisen henkilön mukaan. Tarinan mukaan hirret olisivat alunperin olleet Luirojoen yli suunniteltua siltaa varten.

Aurinko pilkahtelee sen verran mainiosti, että ripustan aurinkopaneelin ja siihen kytketyn varavirtalähteen kämpän viereiseen keloon. Virtaa kuluu, sillä tallennan vaellustani kameran lisäksi kännykällä. Kirjoitan retkipäiväkirjaa ja muistiinpanoja vaelluspäivän tapahtumista puhelimen muistioon. Sieltä nappaan tarinaa muun muassa somepäivityksiin ja myöhemmin muuhunkin käyttöön. Puhelinta käytän siis muistiinpanoihin ja otan sillä jonkun verran kuvia. Puhelin on päällä koko päivän ja lentotilassa, paitsi silloin kun yritän saada yhteyden ulkomaailmaan. Lentotila säästää puhelimen akkua. Jos en käyttäisi puhelinta edellä mainittuun tapaan, kytkisin siitä virran pois.

Sähköä tarvitsen puhelimen lisäksi myös kameraan, hätälähettimeen ja otsalamppuun. Viimeksi mainittua ei näin yöttömässä yössä tarvitse muutoin, kuin pimeissä tuvissa toimimiseen. Kaikki edellämainitut laitteet ovat USB-ladattavia. Vain GPS-laite, jota en ole vielä tällä reissulla tarvinnut, toimii paristoilla. Mukanani on kaksi varavirtalähdettä (20000 ja 5000 mAh). Niitä käytän elektroniikan akkujen lataamiseen. Toisinaan lataan laitteita suoraan aurinkopaneelilla tai lataavalla risukeittimellä. 

Aurinkopaneeli on jo useamman vuoden vanha ja sain sen lainaan kaveriltani Petteriltä. Vehkeen merkistä en tiedä, mutta neliosainen aurinkopaneelin tehoksi on ilmoitettu 24 wattia. Alkureissun aurinkoisina päivinä se latasi näppärästi niin puhelimen kuin pienemmän varavirtalähteen täyteen noin kolmessa tunnissa. Ja aurinkoahan periaatteessa riittää näin yöttömän yön aikaan… paitsi viime viikkoina, kun on ollut pirun kylmä ja taivaalta on tullut vettä, räntää, lunta ja rakeita. Eli on ollut varsin pilvistä.

Pilvisinä päivinä käytän lataavaa risukeitintä. Se ei ole hätäisen vaeltajan hommaa, sillä kuten risukeitinkokkaaminen muutenkin, vaatii se läsnäoloa ja huomiota. Erikokoista puun palaa syöttämällä voi vaikuttaa palamisen kuumuuteen. Puhaltimen voimakkuutta tulee säätää palamisen aikana sen mukaan, täytyykö palamista yrittää tehostaa vai ei. Optimaalisinta olisi löytää tapa, jolla liekki palaa mahdollisimman kuumana ja puhallin on pienimmällä tehollaan. Keittimen kyljessä on led-paneeli, mikä ilmaisee liekin kuumuuden, puhaltimen voimakkuuden ja akun lataustilan.

Lataava risukeitinkin määritellään avotuleksi. Siitä seuraa se, että sitä ei voi käyttää metsä- ja ruohikkopalovaroituksen aikana. Jos tulentekokielto olisi voimassa, joutuisin hyödyntämään tupien kaasuliesiä. Pidemmän kuivan jakson sattuessa siirtyisin varalle ottamani MSR:n Pocket Rocket -kaasukeittimen käyttöön. Se on tällä hetkellä tukikohdassa Ivalossa. Risukeitin vaatii myös maanomistajan luvan, sillä tulenteko ei kuulu jokaisenoikeuksiin. Metsähallitus on myöntänyt luvan käyttää risukeitintä maillaan, esimerkiksi kansallispuistoissa. 

Päivä 17

Kohtaamisia kairassa

Puuhastelen kaikenlaista pientä Luirolla samalla kun odottelen Suomen Erävaelluskillan talkooporukan saapumista. Ryhmä on yksi esimerkki Metsähallituksen erilaisista talkooyhteistyökumppaneista. Kansallispuiston talkoohommia voi tiedustella esimerkiksi WWF:stä, Suomen luonnonsuojeluliitosta ja Pidä Lappi siistinä -järjestöstä. Erävaelluskillan porukan on tarkoitus tehdä perusteellinen suursiivous Luirojärven tuvissa ennen sulanmaan retkeilykauden alkamista. Sesonki antaa vielä odottaa, mutta Luiron tuvissa ja teltoissa majoittuu jo nyt lähes parikymmentä retkeilijää. 

Päivä kuluu leppoisasti syttöpuita tupaan ja saunaan tehdessä, retkeilijöitä opastaessa ja neuvoessa sekä tarinoita kuunnellessa. Suomalaissaksalainen ryhmä kysyy reittiä Sokostille, Nuori yksinvaeltaja etsii paikkaa teltalleen ja saunalla kuulen hurjia kuulumisia Tahvontuvan suunnalta.

Hollolalainen yksinvaeltaja Hanna-Mari kantaa ämpäreillä vettä saunaan. Hän on suunnitellut vaellusreittinsä siten, että sen varrelle osuu useampia saunoja. Niin sanotulla kolmen saunan vaelluksella tarkoitetaan reittiä, joka kulkee Raja-Joosepista Anterin, Tahvontuvan ja Luirojärven saunojen kautta Kiilopäälle. Aikaa ”saunavaellukselle” kannattaa varata seitsemästä yhdeksään päivää.

Hanna-Mari kertoo veretseisauttavasta hetkestä Tahvontuvalle laskevan Tyyrojan varrella. Hän oli laskeutumassa Vongoivalta matkallaan Tahvolle, kuten useat vaeltajat tekevät. Tällä kertaa hänen reitilleen sattui osumaan tuore karhun haaska. Siitä todisteena oli todella tuore ja haiseva ”hatullinen” eli läjä karhun ulostetta ja vieressä hirvi, josta oli ehditty avata maha ja syödä sisäelimet. 

Hanna-Mari toimi kuten piti, eli poistui viipymättä paikalta, eikä esimerkiksi alkanut ottamaan kuvia haaskasta. Haaskalle törmäämisestä ja emokarhun sekä pentujen kohtaamisesta voi seurata arvaamaton ja vaarallinen tilanne. Todennäköistä on, että karhu on haaskan lähimaastossa sulattelemassa nauttimaansa ateriaa ja vahtii samalla ruokavarastoaan.

Luirojärven rannalla, alkukesän kirkkaassa ja kuulaassa illassa tajuan, että olemme osa retkeilysukupolvien ketjua ja sen jatkumoa. Luirojärvelle kokoontunut vaeltajien heimo on loistava esimerkki siitä, kuinka monimuotoista porukkaa tuntureilla liikkuukaan. Nuorimman ja vanhimman vaeltajan välillä on ikäeroa lähes 60 vuotta. 

Vaellusuransa alkutaipaleella on kuopiolainen 17-vuotias Otso, joka päätti koulun loputtua lähteä yksinvaellukselle Urkkipuistoon. Vaellustaipaleen toista päätä kolkuttelee 75-vuotias herrasmies, joka kertoo retkeilleensä jo puoli vuosisataa. Hän venyttelee vaelluspäivän päätteeksi Luiron tuvan edustalla ja uumoilee -ehkäpä hieman haikeuttakin jo äänessään- että kovin palo pitkiin rinkkavaelluksiin alkaa hiljalleen jo sammua… onhan näitä jo takana, hän toteaa.

Toinen ääni on kellossa autiotuvan puolella. Nuorten miesten porukka on palannut Sokostin huipulta ja saunonut. Seuraavana päivänä on edessä paluumatkalle lähteminen. Asfalttitien varteen palataan monta uutta kokemusta ja elämystä rikkaampana. Ja palo tunturiin roihuaa taatusti täydellä liekillä.

Päivä 18

Kohti Hammaskurua

Erävaelluskillan talkooleiri jää minulta tällä kertaa väliin aikataulusyistä. Olen luvannut tavata RetkiReppu-kanavan retkitubettaja Peterin Tahvontuvalla ja suuntaan sinne Hammaskurun kautta. Lähden Hammaskurua kohti yhdentoista maissa. Reitti Luirolta sinne seurailee Sokostin massiivin reunaa. Helikopteri lentää muutaman kerran edestakaisin Sokostin yli ja jälkikäteen kuulen se evakuoineen loukkaantuneen yksinvaeltajan Sarviojan maastosta. 

Joudun pitämään lähes parin tunnin tauon heti ylös kuuluvuusalueelle päästyäni, sillä olen saanut kavereiltani ilmoituksia, joissa kerrotaan FB-tililtäni tulleista epämääräisistä viesteistä. Etsin tuulensuojaisen paikan kaatuneen puunrungon takaa ja alan selvittämään tilannetta. Tilini on todellakin kaapattu, mutta saan sen onneksi palautettua takaisin itselleni ja matka jatkuu kohti Hammaskurua. Kaikenlaisia murheita sitä tämän päivän retkeilijöillä onkaan…

Vastaantuleva kuusiraja, joka on merkitty karttoihin vihreällä viivalla, antaa jo hieman ensivaikutelmaa tulevasta. Mitä lähemmäksi Jaurun jokilaaksoa mennään, sitä rehevämmäksi luonto käy ja kuusi syrjäyttää männyn valtapuuna. Eteeni tulevat kapeat ja korkeat kynttiläkuuset ovat kuin portin pylväitä. Niiden välistä käy kulku kohti Jaurujoen takana avautuvaa Kemihaaran erämaaosaa ja Itäkairaa, Itäkairan Prinsessan valtakuntaa. 

Hammaskurun tuvalle on Luirolta matkaa viitisentoista kilometriä. Pidän lyhyen tauon Kärppäpään tulipaikalla, jonka opaskyltti alkaa kauempaa katsottuna muistuttamaan ristiä.

Illan suussa saavun Hammaskurun autio- ja varaustuvalle. Sen pihalla on muutama vaeltaja, joista toinen jatkaa matkaansa Siulanruoktulle. Samaan suuntaan on itsellänikin tarkoitus suunnata seuraavana päivänä.

Toisen vaeltajista, pääkaupunkiseudulta kotoisin olevan Jannen kanssa teemme pienet kynsitulet. Lepytämme makkarajumalia paistamalla viimeiset makkaramme hitaasti hiilloksella ja nauttimalla ne tulisen sinapin kera kesäillan viileydessä. Nuotio ja hiillos ovat sen verran pienet, etteivät ne juurikaan lämmitä Hammaskurun hämärtyvässä illassa. Hammasjoelta nouseva kosteus tekee illasta vielä koleamman.

Janne on pitkän linjan vaeltaja ja kokemus välittyy kaikessa leiritekemisessä. Myös roskaton retkeily on hänellä jo selkäytimessä: roskat otetaan talteen ja tupakoinnin päätteeksi tumpit laitetaan taskutuhkikseen. Käteviä tuhkiksia saa muun muassa R-kioskilta. Täyttyneen taskutuhkiksen voi tyhjentää esimerkiksi käytettyyn retkiruokapussiin. 

Hammaskurun retkikaveri kömpii telttaansa ja itse teen tulet varaustuvan kaminaan. Tupa lämpiää, talven koleus ja kosteus väistyvät hitaasti, sillä vieraskirjan mukaan tuvassa ei ole käyty maaliskuun jälkeen. Unimaailma kutsuu luokseen jo iltakymmeneltä.

Päivä 19

Jaurujoen laaksoon

Yhden aamupalahetki on toisen lounasaika. Herään kasilta ja ryhdyn puuron, kahvin keittoon. Aamupalaa mutustellessa Hammaskurun tuvalle saapuu ripeäliikkeinen retkeilijä, joka ryhtyy valmistamaan lounasta. Hän on lähtenyt liikkeelle Tahvontuvalta jo aamuviideltä. Yöttömän yön yksi mainio puoli on se, että voit halutessasi vaeltaa lähes milloin tahansa. 

Aamun aikainen kulkija nauttii pussiruokansa ripeästi ja jatkaa matkaansa. -Nähdään Luirolla, hän huikkaa Jannelle ja häviää sauvoineen joen toiselle puolelle. Luirojärven rannalla sijaitseva sauna on sellainen motivaattori, joka saa vaeltajaan kuin vaeltajaan liikettä. Myös Janne pakkailee omaa rinkkaansa ja on kohta valmis lähtemään kohti Kekkospuiston vilkkainta risteyspaikkaa. 

Lähden Hammaskurusta yhdentoista pintaan kohti Jaurujoen laaksoa ja Tyyrojan varrella sijaitsevaa Tahvontupaa. Hopiaojan varren rehevä kuusikko on vaikuttavan näköinen. Siulavaaran ja Karhuvaaran välissä joki ahtautuu kapeaan kanjoniin, jossa pieniä putouksia riittää toisensa jälkeen. Kanjonin reunat ovat jyrkkiä. Jos jokirannat kansallispuiston keski- ja pohjoisosassa ovat loivia ja muistuttavat venytettyä U-kirjainta, Jaurujokilaaksossa ne ovat lähes V-kirjaimen muotoisia. Komein kaikista on kuitenkin itärajan taakse laskeva Jaurujoki.

Maisema Jaurujoen ympäröivillä kankailla on sykähdyttävän näköistä. Valtavat, käkkäräoksaiset kelot ovat kaatua jytkähtäneet niille sijoilleen joen jyrkkään rinteeseen. Niitä on pitkin poikin ja sikin sokin. Useimmat niistä ovat kuitenkin kaatuneet samaan suuntaan. Ne lienevät vuosikymmenten takaisen Mauri-myrskyn aikaansaannoksia.

Lounastauon pidän Siulanruoktun kämpällä. Sinne johtavat portaat taitavat olla kansallispuiston pisimmät. Jätän rinkan suosiolla tasamaalle portaiden yläpäähän. Portaat alkavat olla jo melko huonokuntoiset ja niillä kannattaa liikkua varoen. Ilma on viileää ja tuvan lämmin kamiina lämmittää kulkijaa ja kiehauttaa samalla veden sapuskaa varten. Tuvalla on myös iisalmelaisvaeltaja, jonka kanssa vaihdamme kuulumiset ennen matkan jatkamista.

Lounastauon jälkeen kahlaan yllättävän voimakasvirtaisen Vongoivajoen yli ja pysähdyn hetkeksi joen rinteessä ruokataukoaan viettävien vaeltajien seuraan. Tyyrojan alajuoksulla, korkeiden kynttiläkuusien kätkössä olevalle Tahvontuvalle saavun kuuden maissa illalla. Autio- ja vuokratupa sijaitsee alhaalla rehevän puron varressa. Telttailualue ja puuvaja sijaitsevat tuvan yläpuolella. Tamperelaiset retkeilijät ovat pystyttäneet sinne leirinsä. Heillä on leirissään lokoisat oltavat. Kahden teltan väliin on nimittäin pingotettu kaksi tarppia, joista toisessa kokataan ja toisessa oleskellaan. 2mh+k+oh näyttää oikein toimivalta yhdistelmältä.

RetkiReppu-kanavan retkeilytubettaja Peter on jo odotellutkin saapumistani ja lämmittänyt saunan. Tahvontuvan autio- ja varaustupa on rakennettu 1960-luvulla ja se sijaitsee syrjässä kansallispuiston suosituimmilta reiteiltä. Tahvontuvan alkuperäinen sauna lienee osin palanut ja purettu 1970-luvulla. 

Nykyinen kevythirsinen sauna on rakennettu 2000-luvun alkupuolella. Se sijaitsee aivan Tyyrojan partaalla. Polttopuut kannetaan autiotuvan yläpuolisen harjupenkan puuvajasta. Polttopuu ei ole säkitettyä koivuhalkoa, vaan metrin halkoa, jotka ovat peräisin Mauri-myrskyn jäljiltä vuodelta 1982. Jaurujoen maastossa kaatui tuolloin noin 265 000 kuutiometriä puuta ja osa siitä hyödynnettiin tulevan kansallispuiston polttopuuhuollossa.

Saunomme ja jutustelemme pitkään retkeilystä, Kekkospuistosta ja elämästä ylipäätään. Peterin kymmenen päivän vaelluksesta ja tapaamisestamme Tahvolla kertovan videon voit katsoa hänen RetkiReppu-kanavallaan. Illan päätteeksi pääsemme todistamaan iloista perhetapahtumaa. Tyyrojalla sukelteleva koskikara on rakentanut tuvan oven yläpuolelle pesän. Sieltä tipahtaneet pienet munankuoren puolikkaat kielivät ensimmäisen poikasen syntyneen.

Päivä 20

Jaurun yli ja kohti Peuraselkää

Iloinen perhetapahtuma on saanut yön aikana jatkoa. Aamukasilta herättyäni huomaan terassin lattialle ilmestyneen toiset munankuoret. Haudonta näyttää onnistuvan siitä huolimatta, että porukkaa käy säännöllisesti tuvan terassilla. Käyn lukaisemassa autiotuvan vieraskirjaa, joka kertoo alkukesän olleen yllättävänkin vilkasta Tahvolla. Vihosta löytyy myös aikaisemmin tapaamani Hanna-Marin kertomus hieman kämppää ylempänä tapahtuneesta karhun haaskan kohtaamisesta. Aivan reissuni alussa Anterissa tapaamani Mari ja Jyrki olivat ehtineet tännekin. Vongoivan rinteellä heillä oli onni ollut seurata tunturimaisemassa liikkuvaa ahmaa.

Oli mukava tavata RetkiRepun Peter livenä, sillä tähän asti olen seurannut häntä vain juutuubin kautta. Mukavaa oli myös tutustua toisen varusteisiin, tapaan retkeillä ja tehdä juttuja. Hänellä on esimerkiksi kamera kiinni jatkuvasti kevyessä hiilikuidusta valmistetussa tripodissa, joka toimii samalla kahluusauvana vesistön ylityksissä. Itselläni on Lekin vaellussauva, jonka kahvan saa irrotettua ja sen alta paljastuu kamerakierre eli sauvani toimii monopodina. Ennen lähtöään Peter kuvaa kanavalleen lyhyen demon lataavan risukeittimen käytöstä.

Yhdentoista maissa lähdemme omille teillemme. Peter kipuamaan kohti tunturihuippuja ja minä Jaurun alajuoksulle. Peuraselän autiotuvan kohdalta pitäisi päästä kahlaamaan joen yli ja jatkamaan matkaa kohti Kemihaaraa. Matkani alkaa kiipeämisellä ylös kapeiden ja pitkien kynttiläkuusien ympäröimästä Tyyrojan paratiisista. Polku kiertelee mäntykankaalla Jaurujoen partaalla kaatuneita, harmaakylkisiä keloja kierrellen. Matkan varrelle sattuu myös menneen metsäpalon jälkiä.

Puoliltapäivin pidän taukoa Jaurujoen nuotiopaikalla. Vieressä virtaava joki, hieman rämeinen ympäristö ja vinosti paikkakyltissä roikkuva pääkallo saa kuvittelemaan taukopaikan soundtrackiksi banjolla soitettua musiikkia. Melkoinen syväjokifiilis.

Reilu tunti tuosta kahlaan jo Jaurun ylitse. Peuraselän kämpän kohdalla on vettä polveen asti. Edelliskerralla tästä yli mennessäni vettä oli reiteen ja housut oli riisuttava. Nyt selvisi lahkeiden käärimisellä. Kokemuksesta tiedän, että kohta edessä on parin kilometrin mittainen hikinen nousu. Pidän kämpällä lounastauon ennen kuin lähden seuraamaan vanhan poroaidan viertä seurailevaa polkua.

Reitti on pusikoitunut ja soinen. Talven jäljiltä tuulen kaatamia ja lumen pudottamia oksia ja puita riittää kaatuneena reitin poikki. Pitkokset ovat lahoja ja parhaat päivänsä nähneet. Samaa tosin taisin todeta jo edellisellä kerralla seitsemisen vuotta sitten. Mutta vaikka pitkos välillä katkeaa tai keikahtaa, olen edelleen kiitollinen niiden tekijöille, jotka ovat aikoinaan urakoineet ja ahkeroineet helpottaakseen myös meidän tyhjänkävelijöiden matkaamista. 

Aivan yksin ei tarvitse Jaurun eteläpuolellakaan taivaltaa. Kuukkeli seurailee hetken menoani ja lennähtelee puun oksalta toiselle. Hieman ennen Jussinmurustan laavulle saapumista koppelo lentää polun yli vasemmalta oikealle. Hetken kuluttua tilanne toistuu. Metsoja ja riekkoja on näkynyt reittini varrella varsin paljon.

Askel alkaa painaa ja energia olla varsin vähissä kun saavun iltakasilta Peskihaaran tuvalle. Päiväkin on ollut melko pitkä ja mittarin mukaan kenkiä on tullut kulutettua lähes 40 000 askeleen verran. Kuin palkinnoksi päivän rypistyksestä pilvet väistyivät ja aurinko saapuu toivottamaan kulkijan tervetulleeksi Peskihaaran autiotuvalle. Ja käki kukkuu jossakin suon laidalla.

Pieni tupa huokuu vanhan vartioaseman tunnelmaa, eikä ihme. Oven yläpuolella on kyltti, joka kertoo Kemihaaran vartion rakentaneen tuvan partiomatkoillaan vuonna 1967. Kuuttakymppiä lähestyvä tupa on mainiossa kunnossa. Kämpän ympärillä, kuin konsanaan vartiossa, seisoo ylväänä puolen tusinaa pitkiä ja kilpikaarnaisia jättiläisiä. Niillä täytyy olla ikää ainakin parisataa vuotta. 

Ihailen aikani honkien ilta-auringon punaamia kylkiä, kunnes lähden hakemaan vettä läheiseltä lähteeltä. Illalliseksi kebab-lastuja ja muusia. Palan painikkeeksi muki kahvia ja kamiinan tulet. Kuivattelen päivällä kastuneita varusteita ja oikaisen itseni retkipatjalle puoliltaöin. Kukaan ei jää yövartioon ja herään aamuyöllä kolmelta, kun ovi käy.

Päivä 21

Etappi päättyy Kemihaaraan

Herään yöllä kolmelta, kun tuvan ovi sulkeutuu ja siinä roikkuva hakanen jää heilumaan. Kyse ei siis voi olla unesta. Kukakohan kävi ovella? Olisiko tuuli voinut heiluttaa tuvan sisäovea? Siinä tapauksessa ulko-ovenkin tulisi olla sepposen selällään. 

Kehotan vierasta sisään, nousen ja päätän käydä ulkona katsomassa, mistä on kyse. Pihalla seisoo kaksi miestä. Vaeltajat ovat lähteneet myöhään liikkeelle Kemihaarasta ja ovat siis nyt kolmen maissa Peskihaaran tuvan edessä. Kaveruksilla oli ollut tarkoitus yöpyä tuvassa, mutta nyt he päättivätkin pystyttää teltat.

Palaan takaisin sisälle, mutta minulla menee melko pitkään ennen kuin saan jälleen unen päästä kiinni. Muutenkin loppuyö sujuu levottomissa merkeissä. Aamulla olen kuulevinani unen lävitse rapinaa ja mietin, josko kaverukset ovat jo jatkamassa matkaa ja toivat rinkat kämpän seinustalle. 

Aivot raksuttava hetkent, että äänessä on jotain tuttua ja samalla tajuan. Myyrä on reppuni kimpussa etsimässä sieltä syötävää. Tavoistani poiketen olin ottanut repun sisälle tupaan, koska siellä ei ollut muita kulkijoita. Kuoriudun makuupussista niin nopeasti kuin pystyn ja lyön kädet yhteen. Samalla repun sivutaskusta singahtaa pyöreässä kunnossa oleva harmaakuvemyyrä. Tutkin vierailun jälkiä ja tulen siihen tulokseen, ettei kämpän vakiasukki ehtinyt kovin perusteellisesti tonkia ja nakertaa tavaroitani.

Myyräherätyksen aikaan kello on jo seitsemän, joten ryhdyn samantien aamupalan laittoon. Liikkeelle pääsen jo yhdeksän pintaan. Parin pienen pysähdyksen jälkeen olen jalat märkinä Kemihaarassa jo puoli kahden maissa. Suossa ja finaalissa olevilla pitkoksilla kävely tympäisi sen verran, että matka eteni suunniteltua nopeammin, ilman turhia pysähdyksiä.

Kemihaara on entuudestaan tuttu kohde. Kemihaaran entisessä rajavartioston rakennuksissa sijaitsi aikaisemmin Kemihaaran Loma -matkailuyritys. Pidin siellä yhden yön tauon 100 päivän reissullani syksyllä 2016. Sain makoisaa kotiruokaa, saunoin jokivarren mahtavassa saunassa ja pääsin lakanoiden väliin nukkumaan. Majoitustoimintaa ei Kemihaarassa ole ollut enää vähään aikaan, ja itsekin jatkan matkaani Tikkasen Vieriharjun vuokratuvalle. Sinne pitäisi Ivalossa asuvan reissuni tukihenkilön Rebeccan saapua huomenna tuomaan seuraavan etapin ruokatäydennys.

Perille päästyäni vaihdan kuivaa vaatetta ylle ja ryhdyn saunan lämmitykseen. Löyly- ja pesuvesi haetaan suon laidalla olevasta lähteestä, minne laskeudutaan kapean polun päässä olevia pitkospuita pitkin. Kun pääsen lähteelle, lähtee iso ukkometso rytisten lentoon oikealta, noin kymmenen metrin päästä. Seuraan metalliämpäri kädessäni, kuinka se lentää parinsadan metrin matkan suon ylitse ja häviää mäntymetsän siimekseen. 

Saan kannettu vedet saunaan ja lisään puuta tulipesään. Oman vaelluksensa toisaalla päättänyt tuttu retkeilijä Sofia kaartaa kämpän parkkipaikalle iltapäivällä. Vieriharjun vuokrakämppä taitaa olla niitä harvoja kohteita Urho Kekkosen kansallispuistossa, mihin pääsee pihaan asti autolla. Sofia on muuten tuttu keväällä julkaisemani Suuren retkeilyvinkkikirjan kannesta.

Vaihdamme vaelluskuulumiset ja valmistelemme illan sapuskaa saunan valmistumista odotellessa. Sofia on käynyt kaupassa ja yllättää minut valmistamalla tuoreista elintarvikkeista herkulliselta näyttäviä ja maistuvia quedasilloja. Kolmen viikon kuivamuonan jälkeen ne maistuvat taivaallisilta.

Vaelluspäivän päätteeksi ja leppeiden löylyjen jälkeen istun saunan portailla saunaolut kädessä. Kesäilta on lämmin, eikä hyttysen hyttystä ole ympärillä inisemässä. Kello kymmeneltä aurinko on vielä tosi korkealla ja paistaa koivujen kirkkaan vihreän lehvästön lävitse. On tämä elämää. Tällaiset hetket jäävät muistiin.

Päivä 22

Korvatunturin reitille

40 päivän reissuni varuste- ja ruokatäydennyslogistiikasta vastaa Ivalossa asuva eräopas Rebecca. Hänen on tarkoitus tuoda toinen ruokatäydennys tänne Kemihaaraan. Tarkoitukseni on samalla vaihtaa muutamia varusteita kesäisemmiksi ja ehkäpä myös kevyemmiksi. 

Kolmen vuodenajan makuupussi esimerkiksi vaihtuu kesäpussiin, sillä onhan se uskottava, että kesä vihdoin alkaa täällä pohjoisessakin. Korvaan myös lataavan risukeittimen toistaiseksi MSR:n Pocket Rocket -kaasupolttimella. Metsäpalovaroituksen on ennustettu alkavan täällä pohjoisessa huomenna ja kuiva jakso jatkunee ainakin reilu viikon ajan. Rebecca ja hänen pohjanpystykorvansa Jimi ovat myös lupautuneet lähteämään muutamiksi päiviksi mukaan reissuseuraksi.

Rebecca saapuu iltapäivällä. Varuste- ja ruokatäydennyksen jälkeen lähdemme iltaseiskalta Kemihaarasta kohti Vieriharjun autiotupaa. Sinne on matkaa noin yhdeksän kilometriä. Matka etenee hyvää vauhtia, sillä suurin osa reitistä on hyvin viitoitettu ja helppokulkuista. 

Siellä täällä reitin varrella on suuria lankku- ja metalliritiläpinoja. Korvatunturille menevää reittiä kunnostetaan Metsähallituksen, Rajavartiolaitoksen, Savukosken kunnan ja paliskunnan yhteishankkeena. Osa reitistä päällystetään metalliritilöillä, jotka kestävät kosteita oloja perinteisiä pitkospuita pitempään. Leveät ritilät mahdollistavat ammattilaisten liikkumisen maastossa myös mönkijöillä.

Vieriharjun tuvalle saavumme iltakymmenen maissa. Olemme taivaltaneet komeita mäntyjä kasvavan mäntykankaan halki. Reitillä ei vastaantulijoita ollut, ja vain riippumattoilijoiden leirin havaitsimme hieman ennen tuvalle saapumista. Hyväkuntoinen ja siisti tupa sijaitsee loivasti viettävän mäntykankaan reunassa. Pihapiirissä on liiteri, nuotiokehä, sauna ja huussi. 

Rebecca aloittaa illallisen valmistamiseen ja minä lähden saunalle. Vieriharjun sauna on yksi seitsemästä retkeilijöille avoimista saunoista Urho Kekkosen kansallispuistossa. Se sijaitsee jänkien lävitse virtaavan Vierihaaran ja tuvan välissä. Pieneen ja sympaattiseen saunaan mahtuu kerrallaan neljä, viisi henkeä.  Saunaa ympäröi tuuhea koivikko. Nyt saunakoivikossa on rauhallista, mutta voin kuvitella, kuinka myöhemmin kesällä siellä riittää sääskiä ja muita pörrääjiä.

Vaikka ulkona paistaa keskiyön aurinko, on saunassa lähes sysimustaa. Vuolen kiehiset ja tuohenpalan avulla kuiva mäntypuu syttyy helposti. Savu leijailee lähes tyynessä ilmassa tuvan ylitse mäntykankaalle. Lähden hakemaan löylyvettä joesta. Vierihaara kiemurtelee ympäröivien soiden halki, mutta sen vesi on juotavaa ja vain aavistuksen ruskean sävyistä. Täytän saunan kuistilla ämpärin kylmän viileällä vedellä ja laitan Aura-oluttölkin kylmään veteen odottamaan saunahetkeä.

Illalliseksi on herkullista pekoni-sulatejuustopastaa paahdetulla sipulirouheella. Rebecca on tuonut mukanaan myös tuoreita kirsikkatomaatteja, jotka ovat suurta herkkujani. Tuore omena on myös tervetullut retkieväs seuraavalle päivälle. Tuoreita elintarvikkeita osaa arvostaa viikkoja jatkuneen kuivamuonamenun jälkeen.

Ennen saunaan menoa käyn pystyttämässä laavun mäntykankaalle ja saunaan ehdin juuri ennen puoltayötä. Saunan oven yläpuolella löylyttelijöitä seuraa joulupukin kasvokuva ja löylyyn meno vaatii omanlaistaan nöyryyttä. Lämmitysvaiheessa kolautin pääni oven karmiin parikin kertaa.

Otan useammat kunnon löylyt ja käyn niiden välissä vilvoittelemassa saunan terassilla pehmeän ja maltaisen oluen kanssa. En ole lämmittänyt pesuvettä, vaan käyn huuhtelemassa hiet Vierihaaran raikkaassa ja virtaavassa vedessä. Sinne pääsee pulahtamaan pieniä puisia rappusia pitkin, jotka laskeutuvat hiekkapohjaiseen virtaan. Tällaista se on, keskiyön saunominen yöttömässä yössä jänkien keskellä.

Päivä 23

Naltiotunturi kutsuu

Herään vasta ysiltä, kun Rebecca ja Jimi tulevat laavulle huutelemaan ja kutsuvat aamupalalle.  Vieriharjun sunnuntaibrunssina on lettuja mansikkahillolla, joka on taattu retkiherkku. Lettutaikina on nykyään simppeliä valmistaa valmiista jauhoseoksesta. Toista oli vaellusurani alkuaikoina, jolloin kananmunat oli saatava kuljetettua rinkassa ehjänä siihen asti, kun oli lettujen aika.

Liikkeelle Vieriharjulta lähdemme hieman ennen puoltapäivää. Emme jatka Korvatunturin suuntaan, vaan palaamme muutaman kilometrin takaisin Kemihaaraan vievää reittiä. Vanhan poroaidan viertä suuntaamme kohti Naltionjoen kämppää. Soiden halki kulkee onneksi kilometritolkulla (tai ainakin siltä tuntuu) aivan käveltävää pitkospolkua. Toki välillä joku pitkoksista on lahonnut, katkennut tai siirtynyt paikoiltaan. 

Kaveriin kannattaa pitkoksilla pitää etäisyyttä, ainakin yhden pitkoksen verran. Näin vältytään siltä, ettette molemmat kaadu suohon samaan aikaan pitkoksen pettäessä. Samalla vältytään myös niin sanotulta keinulautaseuraukselta. Siinä kevyempi kulkija lähtee ”lentoon” painavamman retkeilijän astuttua irti olevan lankun toiseen päähän.

Kesä etenee jängälläkin. Ympärillämme on tuhansia hillan kukkia ja myös villat kukkivat. Menneestä vuodesta muistuttavat talven jäljiltä paljastuneet karpalot, joita pysähdymme maistelemaan. Pitkosten viereisiin vesilammikoihin tuovat eloa kymmenet sammakot.

Taukoa pidämme suomaiseman halki luikertelevan Vierihaaran ylittävällä sillalla. Täytämme pullot raikkaalla vedellä ja riisumme kengät sekä sukat, sillä nyt on kesä. Parikymmentä astetta lämmintä, sopivan vilvoittava tuuli eikä itikan itikkaa, vaikka ollaan keskellä laajaa suoaluetta. Tilanne lienee aivan toinen muutaman viikon päästä juhannuksen tienoilla. Sillalla on myös aikaa seurailla kirkkaassa vedessä erottuvien tammukoiden uimista. Ne pysyvät paikoillaan virtaavassa vedessä ja välillä saalistavat veden pintaan laskeutuvia hyönteisiä.

Tauko venähtää melkein tunnin mittaiseksi, mutta minnepä täältä olisi kiire. Lopulta lähdemme jatkamaan matkaa kohti Naltiota. Emme ehdi taivaltaa sataakaan metriä sillata, kun metso lähtee rytisten lentoon aivan polun vierestä. Jopa tavallisesti hereillä oleva pohjanpystykorva Jimikin on hieman ymmällään, että mites tässä näin pääsi käymään. Metsäkanalintuja ei sille päivälle enää reittimme varrelle osu, kapustarintoja haikeine vihellyksineen kylläkin.

Lounastamme Naltiohaaran nuotiopaikalle vasta neljältä iltapäivällä. Ja koska on aurinkoista, lämmintä ja tuuli käy sopivan vilvoittavasti, vedämme tunnin päikkärit sillan lankuilla. Keli näyttää jatkuvan mainiona ja päätämme vaihtaa yöpymispaikaksi Naltiotunturin huipun alempana suolla sijaitsevan tuvan sijaan. 

Peitteisemmässä metsämaastossa ennen Naltiotunturille nousua meitä tervehtivät hyttyset, mäkärät ja polttiaiset. Lapin kesä on jälleen ottanut askeleen eteenpäin. Shortsit eivät tunnukaan enää aivan yhtä mainioilta vaellusvaatteelta, kuin aikaisemmin päivällä. 

Naltiotunturi on lähialueen ainoa korkeampi maastokohta. Se kohoaa yli 420 metrin korkeuteen ympäröivästä suo- ja metsämaastosta. Louhikkoisen tunturin kivisen huipun saavutamme puoli yhdeksän aikoihin illalla. Maisemia katsellessa päätös vaihtaa yöpymispaikka tuvalta tunturin huipulle tuntuu onnistuneelta. Rebecca ja Jimi löytävät teltalleen tasaisen paikan hieman huipun alapuolelta, tuulen suojapuolelta. Illalliseksi valmistan savukinkkukiusausta tuorejuustolla, josta tulee oikein maittavaa. 

Hieman ennen puoltayötä yritän löytää vähemmän tuulisen paikan majoitteelleni. Pena-laavu ei ole tainnut aikaisemmin ollakaan näin ylhäällä. Lopulta löydän Naltiotunturin pieneneltä tasanteelta korkeuskäyrän verran Rebun ja Jimin leiriä alempaa pari puun karahkaa, joihin saan laavuni kiinnitettyä. Sieltä on upea näkymä tunturin alapuoliselle suolle ja taivaanrannassa näkyville Korvatunturille. Pilviverho raottuu taivaanrannassa ja sieltä paljastuu kapea punainen nauha. Tuuli puhaltaa takaviistosta ja avaan laavun hyttysverkon, jotta näen paremmin eteeni aukeavan maiseman. Tämä osoittautuu virheeksi jo aamuyön tunteina.

Päivät 24-25

Pistokeikka Nattasille 

Valvoin Naltiotunturin huipulla yhteen asti maisemia ihaillen. Aamuyöllä herään siihen, että hyttysillä on pidot laavussani, kiitos auki jättämäni hyttysverkon. Sääskiä on niin runsaasti, etten ala listimishommiin, vaan kaivaudun syvemmälle makuupussiin. En olisi uskonut, että yön voimakas tuuli tyyntyisi täysin ja saisi sääsket liikkeelle. 

Nojailemme Naltiotunturin huipulla kivikasaan ja nautimme eteemme avautuvista maisemista kaikessa rauhassa aamupalan kera. Liikkeelle lähdemme vasta hieman ennen puoltapäivää. Tunturista otamme suunnan läheiselle poroerotuspaikalle, mistä lähtee metsätie Kemihaaraan vievälleielle. Kartassa näkyy suon halki menevä pitkospuureitti. Se on jäänyt ylhäällä olevan veden ja suokasvien peittoon ja menee aikansa, että löydämme sen. 

Saamme kahlattua suon halki ja siirrymme kuivalle metsäkankaalle. Riekko lennähtää reittimme varrelta muutamien metrien päähän, todennäköisesti pois pesästään. Jatkamme matkaa saman tien, jotta se pääsisi takaisin hautomaan. Ennen tielle saapumista näemme lisää riekkoja ja metson.

Jään rinkkojen kanssa odottamaan tienvarteen, kun Rebecca ja Jimi lähtevät hakemaan autoa Kemihaarasta. Sinne on matkaa nelisen kilometriä. Kemihaarasta suuntaamme Sodankylän kautta Sompiojärven rantaan. Sodiksessa täydennämme ruokavarastoja, käymme syömässä ja moikkaamassa kaveriamme Virveä.

Sompiojärventie ei ole parhaassa mahdollisessa kunnossa, mutta pääsemme perille järven rannalle iltayhdentoista maissa. Olemme joutuneet matkalla pysähtymään ja hieman korjaamaan Rebeccan autoa. Rebecca ryömi auton alle ja kiinnitti Kemihaaran reissulla hieman repsahtaneen pakoputken paikalleen korjausvälinepussistani löytyneellä rautalangalla.

Sompiojärven leiriytymispaikka on ainoa, missä saa yöpyä Sompion luonnonpuiston alueella. Seuraava yöpymismahdollisuus on vasta Kaptukaislammen laavulla Ruijan polun varrella, luonnonpuiston alueelta poistuttua. Luonnonpuistossa on tiukemmat säännöt kuin esimerkiksi valtion retkeilyalueilla tai kansallispuistoissa. Sompion sääntöihin ja määräyksiin voit tutustua osoitteessa luontoon.fi/sompio

Sompiojärven rannalla on kota, wc, jätteiden lajittelupiste, nuotiopaikka ja laavu, jonka sisään ulkomaalainen pariskunta on pystyttänyt telttansa. Jos kello ei olisi ollut näin paljoa, olisin mennyt tekemään tulet laavun tulipaikalle ja paistamaan makkaraa.

Seuraavana aamuna heräämme jo seiskan jälkeen, sillä tarkoituksenamme on tehdä päiväretki Terävä-Nattaselle. Nattasvisiitin jälkeen Rebecca on luvannut heittää minut vielä Kekkospuiston pohjoisrajalle. Tarkoitukseni on jatkaa 40 päivän vaellusta Raja-Joosepista ja kulkea ensin Luttojoen viertä ja sen jälkeen koko Suomujoki alajuoksulta latvavesille.

Terävä-Nattasia suositumpi retkikohde on viereinen hieman yli viiteensataan metriinn nouseva Pyhä-Nattanen. Reilu viiden kilometrin päiväreitti vie Pyhätunturin huipulle, missä entinen palovartijan tupa toimii päivätupana. Me suuntaamme kuitenkin Ruijanpolkua kohti Nattasten ryhmän korkeinta tunturia.

Luonnonpuiston metsä rauhoittaa ja siellä on upeaa kulkea. Polku on paikoin kivinen ja muutamissa kohdissa hieman kosteaakin. Osaa alueen pitkoksista ollaan uusimassa. Matkan varrella näkee useissa kohdin metson ulostetta. Kellertävät, sormen paksuiset jätökset näyttävät melkeinpä siltä, että maahan olisi kaatunut puoli pussillista juustonaksuja.

Terävä-Nattasten suuntaan vievä Ruijan polku on merkitty puisten viittojen lisäksi vanhemmilla merkeillä, laakakivistä pinotuilla kivitorneilla. Niitä ei pidä mennä purkamaan tai sortamaan, sillä ne ovat historiallisia muistomerkkejä. Metsähallitus on jo vuosia kampanjoinut sen eteen, etteivät retkeilijät kajoaisi luontoon ja rakentaisi kivikasoja. Innokkaimmat kivikasojen purkajat ovat vahingossa tuhonneet myös historiallisia muistomerkkejä.

Terävä-Nattasen huipulle pääsemme hieman ennen yhtä. Se sijaitsee jotakuinkin Sompion luonnonpuiston halkaisevan Ruijanpolun puolessa välissä. Lähes viiteensataan viiteenkymmeneen metriin kohoavalta huipulta aukeaa mahtavat näköalat ympäröivään luonnonpuistoon, Sompiojärvelle ja idän suurtuntureille. 

Pyhä-Nattanen näkyy viereisen Seinätunturin takaa. Toisella puolella seisoo Suku-Nattanen. Onneksi aurinko lämmittää, sillä huipulla käy voimakas ja hieman vilakka tuuli. Se on sen verran voimakas, että viivymme ylhäällä vain puolisen tuntia. Nopean välipalan jälkeen lähdemme paluumatkalle. Matka takaisin Sompiojärvelle kestää noin 2,5 tuntia. 

Matkalla Jooseppiin käyn Ivalossa ostamassa kaasupatruunan keittimeen. Maasto on nyt rutikuivaa ja metsäpalovaroitus on alkanut. Jätän lataavan risukeittimen pois ja korvaan sen Pocket Rocket-kaasupolttimella. Reppu kevenee hieman ja olisi keventynyt lisää kilon verran, jos reissumies ajattelisi asiat loppuun asti. Kannoin seuraavan lähes kymmenen päivän ajan mukanani turhaan retkisahaa ja kirvestä. Välineitä, jotka oli pakattu mukaan risukeitintä varten.

Järkeä ja varovaisuutta kaivataan rutikuivassa maastossa. Siitä on esimerkkinä Venäjän puolelta nouseva metsäpalon savu, joka näkyy pitkälle Jooseppiin menevälle tielle. Rebecca tiputtaa minut Luton varren pysäköintialueelle ja siirryn sieltä Lutonlaavun maastoon. 

Luttojoen pohjoisrannan maasto on kuivaa kangasmetsää. Läheltä joen penkkaa löytyy sopivan tasainen paikka, johon saan ripustettua Pena-laavun kahden paksun männyn väliin. Myöhemmin Lutonlaavun maastoon saapuu lisää leiriytyjiä. Naltiotunturin “verilöylystä” viisastuneena viritän hyttysverkon samantien Penan oviaukkoon. Verkon takaa avautuu upea ilta-auringon valaisema maisema itään virtaavalle joelle.

Päivä 26

Päiväretki Kolttakentille

Herään Luttojoen rannalla jo aamukuudelta, mutta jatkan unia ja nousen laavusta ysiltä. Lähellä olevat pari telttakuntaa ovat jo lähteneet. Takana on hieman kostea ja kolea yö. Lämmintä lienee ollut viitisen astetta. Kasaan kamani ja siirryn aamupalan valmistukseen Lutonsillan laavulle.

Seuraavan vajaan kymmenen päivän ajan on tarkoitukseni tutustua tarkemmin kansallispuiston halkaisevaan Suomujokeen. Joen alajuoksu ja sen yhtymäkohta on minulle aikaisemmin käymätöntä aluetta UK-puistossa ja tarkoitus on koluta sitä hieman tarkemmin. Useimmat meistä kahlaavat Suomun ylitse Aittäjärveltä ja lähtevät sieltä vaelluksilleen eri puolille Kekkospuistoa.

Suosittu joki saa alkunsa Raututunturien lounaispuolelta, melko läheltä Kiilopään tunturikeskusta. Suomunlatvan laavu ja tulipaikka on tuttu useimmille niiltä nurkilta vaelluksensa aloittaville tai sinne päättäville. Tavoitteenani on kävellä koko Suomujoen varsi ja saapua juhannussaunaan Kiilopäälle.

Mutta ennen Suomun varteen suuntaamista lähden päiväretkelle kohti Luton varrella sijaitsevia Oskarinkosken ja -järven kolttakenttiä. Kolttakentille vievä reitti seurailee Luttoa ylhäällä mäntykankaisella penkereellä, josta on komeat näkymät joelle. Alhaalla on saaria ja hiekkasärkkiä, joille tekisi mieli kahlata hellepäivän kunniaksi. 

Onneksi tuuli sentään puhaltaa välillä hieman viilentäen ja pitäen samalla hyttyset ja muut poissa iholta. Parin viime päivän aurinkoinen ja lähes helteinen sää on saanut koko ötökkärepertuaarin liikkeelle: Minulla on kokemusta jo hyttysistä, mäkäristä ja polttiaisista. Pääskysen kokoisia paarmojakin on jo pörrännyt ympärillä.

Oskarinkosken ja Oskarinjörven kolttakentät olivat Petsamon Suonikylästä evakkoon lähteneiden Semenoffin ja Fofanoffin perheiden asuinpaikkoja toisen maailmansodan jälkeen. Myöhemmin Suonikylän koltat asutettiin pysyvästi Inarin Sevettijärven ympäristöön. Kolttakenttien rakennuskokonaisuudet on tehty perinteen mukaisesti ja arvokkaita rakennushistorian ja kolttaperinteen kannalta. 

Oskarinjärvellä on kaksi asuintaloa, jotka ovat tällä hetkellä huonokuntoisia. Kolmannesta talosta on jäljellä vain muutama hirsikerta. Pihapiirissä on myös varastokuoppia ja -kotia

300 metriä Oskarinjärven asuinkentästä Luttojokea ylävirtaan sijaitseva Oskarinkosken kolttakentän. pihapiiristä löytyy asuinrakennusten lisäksi savusauna, maauuni, kaksi kellaria ja käymälä. Lampaiden pitoa varten kentällä oli lammasaitauksia ja -suojia. Rakennukset on suojeltu, eikä niitä saa käyttää lukuun ottamatta käymälää, joka on kaikkien retkeilijöiden käytettävissä.

Luton laavulle palattuani käyn huuhtelemassa joessa päivän pölyt ja hiet. Istuskelen Luton penkalla ja kuivattelen itseäni alkuillan auringossa jalkoja vedessä vilvoitellen. Viileä vesi tekee hyvää päivän aikana rasittuneille koiville. Aurinko lämmittää ihanasti ja tuuli pitää itikat loitolla. Pari telkkää sukeltelee kauempana ja käki kukkuu vastarannalla. Muutoin rannoilla on hiljaista. Tilanne muuttunee parin päivän päästä, kun kalastusrajoitus päättyy ja sodankyläläiset kalastajat saapuvat Suomujoen rannoille. Inarilaisten täytyy tyytyä kalastamaan täällä Luton pohjoisrannalla, mutta silloin olen itse jo toisaalla.

Päivä 27

Leiri Suomunkönkäälle 

Herään Luttojoen rannalla aamukasilta ja teen aamupalan laavussa. Omaa aamupalaansa vaanivat sääsket joutuvat seuraamaan kokkaamistani hyttysverkon toiselta puolelta. Munakokkelia ja paistettua makkaraa ruisleivällä. Kyytipojaksi kahvia. Homma hoituu kätevästi myös retkikeittimellä, sillä metsäpalovaroitus on edelleen voimassa.

Aamutoimet ja leirin purku sujuvat rauhalliseen tahtiin ja liikkeelle lähden aurinkoisessa säässä vasta yhdentoista maissa. Luton ylitän riippusiltaa pitkin ja lähden Kiertämäojan varteen etsimään ylityspaikkaa. Se löytyykin pian ja kahlaan puron ylitse helposti, sillä vettä on vain polveen asti. Matka jatkuu ylhäällä joenpenkkaa seuraavalla mäntykankaalla, josta aukeaa komea näky jokivarteen. Pysähdyn ylhäällä seuraamaan, kuinka kolme koskelonaarasta ui virran mukana ja kalastaa.

Pidän taukoa Könkäänojalla ja paikalle saapuu Tampereella asuva romanialaisvaeltaja. Hän on palaamassa viiden päivän mittaiselta reissulta ja kertoo nauttineensa kovasti Kekkospuiston alkukesästä. Muutamaa päivää aikaisemmin hän oli käynyt Anterinmukassa. Anterin sauna sai häneltä kehuja, mutta uiminen virkistävässä jokivedessä oli kuulemma jäänyt väliin. Mukkakönkään lähes turkoosin värinen vesi oli tehnyt häneen vaikutuksen.

Puoli neljän maissa saavun Lutto- ja Suomujokien risteykseen, teen lounaan ja kartoitan mahdollisia ylityspaikkoja. Forrest Gamp Laplandin Juha oli vinkannut, että Suomunsuun saaren eteläpuolella voisi olla riittävän matalaa Suomujoen ylitykseen. Siellä joki onkin leveä ja ylitys helpohkoa, muutamasta hieman syvemmästä kohdasta huolimatta. Veden pinta on viime viikkojen aikana laskenut kovasti. Lumien sulamisvesi on tainnut valua jo lähes kokonaan, eikö sateita ole juurikaan ollut.

Joen ylityksen jälkeen reitti nousee takaisin ylös Suomujoen törmälle, välillä laskeutuen lähemmäs virtaveden pintaa. Suomujoen alajuoksun vartta on ilo kulkea. Toisella puolella avautuu mahtava jokimaisema ja toisella kumpuileva, komea mäntykangas. Moni on maininnut Suomujoen varren kansallispuiston suosikkimaastokseen.

Pystytän illansuussa leirin Suomun könkäälle. Ripustan Penan aivan joen partaalle, sillä haluan nähdä laavun sisältä könkään kuohut ja kuulla kosken kohinan. Vaikka veden pinta on hieman laskenut kevään huippulukemista, riittää koskessa voimaa.

Leiritoimien jälkeen jatkan matkaa seuraavaan joenmutkaan. Siellä nuori kalastaja on tullut hyvissä ajoin valmistautumaan puoliltaöin alkavaan kalastuskauteen. Hän on pystyttänyt niemen nokkaan kaminallisen kotateltan, missä aikoo yöpyä muutamien seuraavien päivien ajan. 

Perho- ja virvelivavat odottavat puuta vasten h-hetkeä. Etuajassa ei kannata lähteä liikkeelle, sillä myös liiviasuinen kalastuksenvalvoja näyttää liikkuvan jokivarressa. Harjus ja taimen ovat kalastajien tärkeimmät kalalajit Suomulla. Molempia liikkuu joessa, tulen huomaamaan lähipäivinä.

Päivät 28-29

Kaikenlaisia kalastajia 

Heräilen Suomunkönkäällä hyvissä ajoin, mutta viivyttelen makuupussissa ysiin asti. Pohjoisen suunnasta puhaltelee sen verran vilakka puhuri, että on pantava kevytuntuvatakki päälle aamupalaa tehdessä. Löydän joen penkalle kaatuneen kelon takaa tuulensuojaa keittimelle ja vesi kiehahtaa melko nopeasti. Istahdan kahville kelon rungolla ja nautin kiireettömästä aamusta könkään pauhua seuraten. Könkään alapäässä näen kalastajia narraamassa Suomujoen kaloja.

Puoliltaöin ovat vapojensa kanssa liikkeelle lähteneet sodankyläläiset Esko ja Antti. Isä ja poika ovat saapuneet Suomujoelle kalastuskauden avaukseen ja ensimmäisten tuntien saaliina on komeat taimenet. Esko pysähtyy leiriini vaihtamaan kuulumisia, haavissaan juuri pyydetty Suomun komea taimen. 

Pitkän linjan eränkävijä ymmärtää reppumiehen tarpeita ja tarjoutuu lämmittämään lähistöllä sijaitsevan Suomun Villen vuokratuvan saunan. -Ehditkö puoleksipäiväksi tuvalle, Esko kysyy ennen kuin jatkaa matkaansa. Kiitän kutsusta ja vakuutan ehtiväni, sillä edellisestä saunassa käynnistä on jo sen verran aikaa. Puran leirin, pakkaan rinkan ja lähden hissukseen kohti Villeä. Matkalla käyn pikaisesti tapaamassa edellisiltana jututtamaani nuorta kalastajaa. Saalista on hänkin jo saanut. 

Kun saavun tuvalle, on siellä sauna lähes valmiina. Esko ja Antti lähtevät omille poluilleen ja kaivan saunakamppeet rinkasta. Aivan Suomujoen rannassa sijaitsevan saunan eteiskatos toimii pukuhuoneena. Sen vihreä värimaailma on mukavan retro. Myös yhdistetty löyly- ja pesuhuone on omalla tavallaan uniikki. Näyttää siltä, että sauna olisi rakennettu ylijäämälaudoista. Lauteetkin ovat käsityötä; tuppeen sahattua ohutta lankkua, joka on aseteltu poikittain, ei pitkittäin. Oven laudoituksesta pintaan punkenut pihka kertoo monista kuumista löylyistä. Oven kahvana on kulunut kelon oksa.

Nautin Suomen Villen saunan pehmeistä löylyistä kaikessa rauhassa. Vesisaaviin heijastuu kuvajainen saunan ikkunasta, vedestä ja koivun oksista. Suopursu kukkii rantaviivalla. Käyn vilvoiyttelemassa saunan kuistilla. Pohjoistuulesta huolimatta sääsket hyökkäävät kimppuuni. Seuraan viereisessä puussa hyönteisiä pyydystävää västäräkkiä ja mietin, saisiko siitä koulutettua sääskivahdin. Sellaisen, joka istuisi olkapäällä ja pitäisi ilmatilan puhtaana ajoittain hermoja raastavista verenimijöistä. 

Kiitän Eskoa ja Anttia erämaasaunansa lainasta ja jatkan saunapuhtaana Suomujokea ylävirtaan. Samalla saan huomata, että kalastajia on monenlaisia liikkeellä. Saavun Harrimukan laavulle ja sammutan siellä itsekseen palavan nuotion, johon on heitetty oluttölkkejä. Metsäpalovaroituksen aikana ja tuulisella säällä tulen sytyttäminen on mielestäni melkoisen itsekästä ja typerää toimintaa. Nuotioon heitetyistä juomatölkeistä puhumattakaan.  

Juuri ennen lähtöäni nuotiopaikalle saapuu nuotion sytyttäjä, toisessa kädessään vapa ja toisessa lähes tyhjä konjakkipullo. Tympääntyneenä Harrimukan kalastajan toimintaan jatkan matkaani ja kiipeän ylös joen törmälle. Sieltä on esteetön näkymä kohtaan, missä Muorravaarakanjoki laskee Suomuun. Ylhäältä penkalta näkee myös hyvin joen pohjaan, sillä  vesi on äärettömän kirkasta. Rinteisiin kaatuneet käkkäräoksaiset kelot muodostavat oman mielenkiintoisen taidenäyttelynsä kulkijan ihailtavaksi.

Illan suussa saavun Snellmaninmajalle. On mukavaa  tulla uuteen paikkaan, missä ei ole aikaisemmin käynyt. Kämppä sijaitsee upealla paikalla, kymmenen metriä korkean joentöyrään päällä. On mielenkiintoista istua rinteessä ja katsoa yläviistosta, kun koskelouros lentää alapuolella vinhaa vauhtia jokiuomaa seuraten.

Pystytän laavuni tuvan takamaastoon ja syön pasta Carbonaraa illalliseksi. Jälkiruoaksi keittelen kahvia ja istahdan juomaan sitä kämpän rappusille. Pieni niva kohisee edessä olevan saaren ja vastarannan välissä. Paikka näyttää oivalliselta joen ylityskohdalta. Tuvalla ei ole näkynyt muita vaeltajia ja lämmin ilta-aurinko valaisee vastarantaa. Upea, rauhallinen hetki luonnon keskellä. Kaukana kavala maailma, sodat ja hallitusneuvottelut. 

Ennen nukkumaan menoa teen vielä iltaretken tuvalta lähtevän niemen kärkeen. Siellä on muinaisia peuran pyyntikuoppia. Illan edetessä tuuli tyyntyy ja vastarannan maisema heijastuu peilin tapaan tyyneen Suomujärveen.

Seuraavana aamuna herään koputteluun. Kukaan ei ole laavun ovella, vaan naputtelu kuuluu läheisestä kelosta. Siellä tikka takoo koloa tai etsii ruokaa. Aamiaiselle nousen minäkin.

Olen päättänyt viettää rennon välipäivän Snellmanin tuvalla, sillä seuraavaan sovittuun tapaamiseen olisi vielä viikon veraan. Olen luvannut olla Kiilopäällä juhannuspäivänä ja sitä ennen kävellä Suomun alajuoksulta joen latvavesille. Matkaa on jäljellä sopivasti, päivätaipaleet ovat maltillisia ja tarvittaessa voin pitää välipäiviäkin.

Istuskelen Snellmaninmajan kapealla kuistilla, seuraan elämää joella ja lähimaastossa. Muutamia vaeltajia näkyy liikkuvan joen toisella puolella. Osa heistä ylittää joen ja tulee piipahtamaan Snellulla, osa jatkaa matkaansa ylä- tai alajuoksulle. 

Järvenpääläiset Jani ja Jade kahlaavat pienen saaren kohdalta joen yli ja pitävät lounastaukoa tuvalla. Olen itsekin kotoisin samasta uusmaalaisesta kaupungista. Muitakin “jäkeläisiä” on tullut vastaan reissuni aikana. Sompiojärven rannalla törmäsin bussilliseen Järvenpään seurakunnan perheleiriläisiä.

Illemmalla Snellmanin majalle saapuu kolme “kumisaapasmusketööriä” Oulun seudulta. Kaverukset ovat olleet ensimmäistä kertaa UK-puistossa ja nyt palaamassa autolle Aittajärvelle. Heidän reittivalintansa joen ylitse oli hieman haastavampi ja sen seurauksena tuvalle ilmestyi lähes vyötäröön asti kastuneita urhoja. Ei aikaakaan, kun tuvan kaminaan tehdään tulet ja varusteet levitellään kuivumaan eri puolille tupaa.  

Päivä 30

Illaksi Porttikoskelle

Aurinko lämmittää kuumasti jo heti aamusta. Kumisaapaskolmikko on lähtenyt jo varhain kohti Aittajärveä. Sen saan huomata, kun siirryn aamukasilta siistiin tupaan aamupalaa valmistamaan. Veden kiehumista odotellessa selailen tuvan vieraskirjaa. Sen lukeminen on mainiota ja hyödyllistäkin ajanvietettä. Sieltä voi bongata tuttuja kulkijoita vuosienkin takaa, mielenkiintoisia retkitarinoita ja reittivinkkejä. Jokien turvallisten ylityskohtien jakaminen vieraskirjassa on hyvä esimerkki hyödyllisistä vinkeistä. 

Snellun vieraskirjan parista siirryn tuvan rappusille nauttimaan aamukahvia ja seuraamaan jo tutuksi tulleen Suomujoen elämää. Vastarannalla kolmen vaeltajan porukka jatkaa Suomua alavirtaan, määränpäänä mahdollisesti Jyrkkävaaran tupa tai Raja-Jooseppi. 

Yöttömän yön vaelluksen yksi parhaimmista puolista on se, että kiireen voi unohtaa ja liikkua rauhallisempaan tahtiin omien mieltymysten mukaan. Syksyn vaelluksella liikkuminen ajoitetaan yleensä valoisan aikaan, jota kestää alle kymmenen tuntia vuorokaudessa. Nytkin lähden liikkeelle vasta reilusti kymmenen jälkeen.

Aittajärvellä olen puolenpäivän maissa ja pidän puun varjossa tauon. Paikka on yksi Urho Kekkosen kansallispuiston suosituimmista vaellusten lähtöpaikoista. Nytkin yhä useampi auto lähtee ja saapuu pysäköintialueelle. Retkeilijöitä lähtee maastoon erilaisin varustein. Jollakin voi selässään olla julmetun kokoinen pakkaus, toisella puolet pienempi ja kevyempi.

Sodankyläläinen nuorisotyöntekijä tuo kalafileitä viereen pysäköidyn peräkärryn kylmälaatikkoon. Hän on useamman päivän kalastusreissulla muutamien nuorten kanssa. Jutustelemme aikamme nuorisotyöstä, kalastamisesta ja maailman menosta, kunnes on aika jatkaa matkaa. Lounasta nautin Suomujoen töyräällä ja käyn samalla vilvoittelemassa virtaavassa vedessä. Kuuma ja aurinkoinen jakso on jatkunut sen verran monta päivää, että vesikin alkaa tuntua lähes lämpimältä.

Muutama kilometri ennen Porttikosken siltaa pidän seuraavan vilvoittelutauon. Loiva ja sileä rantakallio houkuttelee istumaan vesirajaan sekä riisumaan kengät, sukat ja paidan. Tauko tekee hyvää muutamista paarmoista huolimatta ja matka Porttikosken tuvalle jatkuu vasta tunnin kuluttua. Sinne saavun iltakuudelta.

Valmistan päivällisen tällä kertaa tuvassa, sillä oman keittimeni kaasu on melko vähissä. Tuvan laverilla huilaa nuori helsinkiläisvaeltaja, joka on ensimmäisellä yksinvaelluksellaan. Hänen on tarkoitus jatkaa matkaansa vielä illansuussa. Pastaa syödessä on tuvan ikkunasta mukava seurata, kuinka isokoskelo kalastaa Suomujoen nivalla. Se ajelehtii, ui vauhdikkaasti myötävirtaan ja painaa päänsä säännöllisesti pinnan alle. Jos näkökenttään ilmestyy kaloja, on seurauksena nopea sukeltaminen ja kalojen nappaaminen nokkaan.

Laavun pystytän joen partaalla jonkin matkan päähän tuvasta. Kymmenen maissa kömmin makuupussiin. Ilta-aurinko punaa laavun seinää ja taivaanvuohi ”mäkättää” jossain lähettyvillä. Käki kukkuu kesäyössä, minä en. Uni tulee samantien.

Päivä 31

Päiväretki Puilakkapäälle

Vastoin ennakko suunnitelmia herään jo aamukuudelta. Olen pystyttänyt laavuni aivan joen partaalle ja sen seurauksena aurinko pääsee paistamaan suoraan laavun sisään. Kirkasta ja kuumaa. On parempi nousta ylös ja nauttia kauniista aamusta. 

Aamupäivä menee kaikenlaista pientä puuhastellessa ja lounaan jälkeen yritän ottaa päikkärit Porttikosken tuvan hämärässä viileydessä. Levitän makuualustan tuvan laverille ja vedän hyttysverkon pään suojaksi. Ulkona on tukahduttavan kuuma ja olen ajatellut lähteväni päiväretkelle lähitunturiin vasta illemmalla.

Päikkärit jäävät haaveeksi, sillä tuvan ulkopuolelta kuuluu kolinaa. Savotan putkirinkat on nostettu selästä ja vaeltajat pitävät taukoa tuvan viereisellä nuotiopaikalla. Vaihdan aurinkopaneelin parempaan paikkaan ja käyn vaihtamassa kuulumisia retkeilijöiden kanssa.

Miehet nostavat ysinollakutoset selkäänsä ja jakavat matkaansa. Pakkaan reppuuni keittimen ja kahvitarpeet. Lähden iltakuuden maissa kohti joen toisella puolella kohoavaa Puilakkapään tunturia. Lämpömittari näyttää edelleen yli pariakymmentä astetta. 

Porttikosken tupa sijaitsee kapealla kannaksella, jonka toisella puolella on Suomujoki ja toisella matala lampi. Se paljastuu koskelopoikueen “lastenaltaaksi”. Polku sillalle vie aivan lampareen vierestä ja puolen tusinaa karvapalloa säntää vesijuoksuun lammen pintaa kohti vastarantaa. Olin aikaisemmin ihmetellyt, mihin tuvan edessä joella kalastava koskeloemo kalansa vie, mutta nyt sekin salaisuus selvisi.

Porttikosken sillan jälkeen otan suunnan kohti Puilakkapään huippua. Tyynessä kesäillassa riittää sääskiä. Mitä hikisempi olo rinnettä kivutessa, sen enemmän seuraa saan. Matkalla huipulle tapaan myös isompia siivekkäitä. 

Naarasmetso, koppelo lähtee lentoon melkein jaloistani. Männyn juurella on sen pesä. Nappaan nopeasti kuvan munista pesässä ja jatkan matkaa. Hieman ylempänä rinteessä on pieni lampi ja sen ympärillä soistuvaa maata. Kuovipari nostaa metakan lampareen rannalla ja seuraa minua jonkin matkaa. Alas lähtiessäni saan melkein sydärin, kun riekko lähtee vierestäni lentoon kovaäänisesti räkättäen.

Ylhäälle huipulle pääsen puoli kahdeksan maissa. Eteeni aukeaa aurinkoinen ja vaikuttava maisema Suomujokilaaksoon ja ympäröiville tuntureille. Laitan emalimukin suoraan retkikeittimen polttimen päälle ja keitän kahvit sillä. Vaikka tunturin huipulla käy pienoinen tuulenvire, saan sääskistä kahviseuraa - liiankin kanssa. Viihdyn ylhäällä vain tunnin verran ja lähden paluumatkalle. Takaisin leirissä olen puoliltaöin. Porttikosken tupa on edelleen tyhjä kulkijoista.

Vedestä nouseva kosteus saa ilman tuntumaan huomattavasti viileämmältä kuin päivällä. Ennen makuupussiin menoa käyn huuhtomassa iltakahvireissun kuuman nihkeyden pois. Taivaanrantaan alkaa kerääntyä pilviä, jotka aurinko värjää keltaisen ja oranssin eri sävyiksi. Ihailen näkymää laavun hyttysverkon lävitse, mutta olen sen verran väsynyt, etten jaksa kaivaa kameraa makuupussin jalkopäästä.

Uni tulee pian, mutta herään hetken kuluttua mekastukseen. Se ei kuulu aivan läheltä, muttei kilometrienkään päästä. Joku iso lintu lienee kyseessä ja hädässä. Se ei taida olla kurki, olisiko sittenkin joutsen. Ääni kuulostaa epätoivoiselta, pulaan joutuneelta. Olisiko joutsen tullut pedon yllättämäksi kesken unien tai pesältä? Metakkaa kestää jonkin aikaa, kunnes se etääntyy ja hiljenee.

Päivät 32-33

Ukkosmyräkkä Lankojärvellä

Herään levänneenä hyvin nukutun yön jälkeen. Makuupussistakin pääsen ylös vasta puoli yhdentoista maissa. Aamupäivän aurinko paistaa lämpimästi ja lupailee kuumaa päivää. Istuskelen aamupalalla tuvan ikkunan ääressä ja seuraan jo tutuksi tullutta koskeloa ruuanhankintapuuhissaan. Suomujoki näyttää antavan riittävästi ruokaa niin emolle kuin poikueelle.

Laitan aurinkopaneelin roikkumaan puun oksaan ja lataan virtaa kameran ja puhelimen akkuihin. Pakkaan laavun ja tuuletetun makuupussin rinkkaani kiireettä, sillä minulla ei ole aikomusta lähteä liikkeelle päivän kuumimpaan aikaan. Vastarannan polkua kulkee pariskunta rinkat selässään Lankojärven suunnalta kohti Suomun alajuoksua. Makailen kämpän varjon puoleisella seinustalla pelkät alushousut jalassa. Sääskistä ei ole tietoa, vain muutama paarma käy ympärillä surisemassa.

Rinkan nostan selkään kahden maissa ja lähden kohti Lankojärveä, tällä kertaa Suomujoen eteläpuolta. Otan tuvalta suunnan lähes suoraan etelään ja kuljen aluksi tarkoituksella kauempana joesta. Vastaan tulee kallioiden juurella olevia rauhallisia ja kauniita pieniä lampia. Lounastaukoa vietän Kalavangan puretun nuotiopaikan viereisellä koskella. Vesi kuohuaa voimalla ja helteinen päivä houkuttelee uimaan, mutta tyydyn uittamaan vain koipiani raikkaassa vedessä. 

Venytän taukoa tarkoituksella, sillä rinkan kantaminen paahtavassa helteessä ei ole mielipuuhaani. Lounaan jälkeen keittelen vielä kahvit ja seuraan koskikaraa, joka sukeltelee ruokaa joen pohjasta. Sillä on ilmeisesti pesä koskenpartaan kalliossa, tai ainakin heinistä tehty rakennelma muistuttaa Tahvontuvalla näkemääni koskikaran pesää.

Pakkaan rinkkani ja olen valmis jatkamaan matkaani kohti Lankojärven kämppää. Menen kosken partaalle täyttämään vesipulloani. Samalla kun astun rantaveteen ja laitan pullon kallion pinnasta lähtevän vesisuihkun alle, hyppää reilu puolimetrinen harjus ilmaan vierestäni. On se ihmeellinen tämä Lapin maa. Jos ei metso pyrähdä jalan vierestä lentoon, niin harjukset hyppivät melkein kainaloon. Olisi siinä ollut kalastuksenvalvojallekin selittämistä.

Hieman ennen Lankojärvelle saapumista alkaa lännen suunnasta nousta ukkospilviä ja kuulua jyrinää. Yritän ennen ukkosen nousemista valita laavulleni sellaisen leiripaikan, jossa mahdollisen ukkoskuuron rojauttama vesi ei valuisi laavun sisään, vaan pois päin. Pena-laavussa ei ole pohjaa ja  on parempi yrittää pitää se kuivana. Kaivan myös pienet “ojat” laavun liepeiden alle ja ympärille. Toivon niiden ohjaavan laavun seinistä valuvan veden pois.

Saan leirin pystyyn ennen ukkosta ja siirryn seuraamaan sen lähestymistä Lankojärven tuvan kuistin suojaan. Jyrinä lähenee ja isoja sadepisaroita alkaa sataa. Samaan aikaan tuvalle saapuu kolmen vaeltajan ryhmä Luiron suunnalta. Hekin ehtivät suojaan juuri ennen myräkän alkua. Yksi kolmikosta on tuusulalainen Eva, joka on tullut viettämään nelikymppisiään 40 vuotta täyttävään kansallispuistoon. Otamme kimppakuvan tuplanelikymppisistä Lankojärven tuvan edustalla.

Ukkosrintama siirtyy itää kohden ja sade taukoaa. Siirryn laavuun iltakymmenen jälkeen. Puoli kahdelta yöllä herään siihen, että taas jyrisee. Kuuntelen lännestä lähestyvää ukkosrintamaa ja arvioin sen olevan kohta Lankojärven yllä. Nyt salamoi ja jyrisee jo ihan kunnolla. Ohuen laavukankaan alla olo tuntuu aika alastomalta ja suojattomalta. 

Sitten iskee pari salamaa peräjälkeen ja tärähtää johonkin lähistölle (tai ainakin siltä tuntuu). Siinä vaiheessa meikäläiseltä menee pupu pöksyyn, nappaan tärkeimmät tavarat kainaloon ja juoksen rankkasateen lävitse tuvalle. Hetken kestää, että saan tyhjän varaustuvan oven avattua ja pääsen sisälle suojaan. Ukkosrintama seuraa toistaan tai pyörii paikoillaan ja myräkkä kestää parisen tuntia. Kallion päälle rakennettu tupakin tärisee välillä oikein kunnolla salamaniskujen osuessa maahan. 

Aamun sää on erittäin kostea ja nihkeä. Ennusteen mukaan päivälle on luvassa lisää sadetta ja ukkosta. Haen yöllä laavuun jättämäni makuupussin ja alustan. Ne ovat säilyneet kuivina. Laavun ympärille kaivamani pienet ojat olivat ohjanneet sadeveden muualle. 

Olin suunnitellut tekeväni päiväretken Lupukkapäille. Ne ovat tuttuja Luirojärven kävijöille: saunarantaa vastapäätä, järven toisella puolella kohoavat komeat tunturit. Epävakaisen sään ja ennustetun ukkosen takia luovun retkisuunnitelmasta ja jään viettämään välipäivää Lankojärvelle. Harvoin sääennuste menee täysin pieleen, mutta nyt niin käy. Aamupäivän pilvet väistyvät ilman sen kummempia sadekuuroja tai jyrinöitä ja aurinko paistaa sinitaivaalta. Lupukkapäiden sijaan teen iltaretken viereisen Karunaslaavun rinteille ja menen ajoissa nukkumaan.

Päivät 34-35

Juhannus Suomunruoktulla 

Jos Snellmanin majalla heräsin tikan koputteluun, Lankojärvellä saan puoli kahdeksan maissa ensimmäiseksi nauttia taivaanvuohen “määkimisestä”. Ilma tuntuu pitkästä aikaa mukavan viileältä vaeltamisen näkökulmasta. Lähden liikkeelle ennen puoltapäivää ja suuntana on Suomunruoktun autio- ja varaustupa. Se sijaitsee jokea ylävirtaan, Mukkavaaran edustalla.

Ukkometso lähtee lentoon suon laidasta ja hetken kuluttua joku kahlaajiin kuuluva siivekäs alkaa hälyttää, kun kävelen heidän ilmeisen pesänsä läheltä. Kahlaajat tuntuvan pitävän melkoista metakkaa, kun vaeltaja sattuu sivuamaan heidän reviiriään alkukesän pesimäaikaan. Onneksi ne tyytyvät istumaan puun latvassa ja sieltä “sättimään” meitä kulkijoita, eivätkä tee äkäisiä ja uhkaavia lentohyökkäyksiä tiirojen tai varisten tapaan.

Kotakönkään laavulla tapaan vantaalaiset vaeltajat, jotka ovat yhdistäneet leppoisaan vaelluspäivän alkuun kulttuuria. Harri lukee ja Mailla on työn alla akvarellimaalaus. Lounaan ja mukavan keskusteluhetken jälkeen jatkamme matkaamme omiin suuntiimme.

Saavun Salonlammen ja Aitaojan kautta Suomunruoktuun illansuussa. Alueella on yllättävän rauhallista, vaikka Suomaruoktu, kuten sen nimi tuoreimmissa kartoissa lukee, on yksi kansallispuiston suosituimmista tuvista. Suosion syy on se, että tupa on useasti ensimmäinen ja viimeinen yöpymispaikka Kiilopäältä lähdettäessä tai sinne palatessa. Nyt tuvan maastossa näyttää olevan vain muutama teltta. 

Lasken reppuni tuvan seinustalle ja istahdan seinustan penkille. Samalla ensimmäinen myyrä kurkistaa rappujen vierestä. Aivan kuin se olisi tullut tervehtimään ja tarkistamaan, että mitäs herkkuja tänään tarjoillaan. Suomaruoktun tuvan myyrät ovat kokemukseni mukaan ehkäpä kaikkein aikaansaavimpia, mitä tulee retkeilijöiden ruokien ja herkkujen hyödyntämiseen. Niitä ei pysäytä edes seinälle nostetut rinkat tai roikkumaan laitetut ruokapussit. Sisään tupaankin ne tuntuvat kulkevan kuin aaveet, hirsiseinien läpi.

Käyn huuhtelemassa päivän pölyt ja hiet pois hieman kauempana alavirralla. Männyn siitepölyä on erittäin runsaasti ilmassa ja maassa. Edellispäivien sateet puhdistivat ilmaa hieman, mutta housut ovat silti puista ja pensaista tarttuneen pölyn peitossa. Vesirajassa kukkivat kirkkaan keltaiset kullerot, Lapin maakuntakukka.

Pystytän laavun tutulle paikalle tuvan takaiseen maastoon ennen sapuskan laittoon ryhtymistä. Pohjakankaattomassa laavussa on sekin mainio puoli, että se mahdollistaa laavun sisustamisen huonekasveilla. Tällä kertaa kesäisen raikasta ilmettä skandinaavisen pelkistettyyn sisustukseenohella tuo kanervien ja jäkälien lisäksi reilu puolimetrinen koivunvesa. 

Juhannusaattoon herään melko huonosti nukutun yön jälkeen. Käyn vaihtamassa tuvan tyhjän kaasupullon täyteen ja keittelen aamun vedet. Keskikesän juhlan aamupala ei juurikaan poikkea aikaisempien viikkojen appeesta, mutta nautin sen auringonpaisteessa nuotiopaikalla. Samalla tajuan, etten ole kertaakaan istunut tulilla reissuni aikana. Alkumatkan aikana lämmittelin ja kuivasin varusteita tuvissa. Kuiva ja tuulinen sää sekä metsäpalovaroitus on jatkunut jo muutaman viikon ajan, eikä ole ollut mahdollisuutta tulisteleluun. Eikä oikeastaan tarvettakaan.

Juhannusaatoksikin on ennusteen mukaan tulossa lämmin päivä, 22 astetta. Onneksi sentään mukava tuuli puhaltelee ja viilentää hieman tukalaa oloa. Aamupalan jälkeen virittelen aurinkopaneelin ja laitan varavirtalähteen latautumaan. Samalla huollan hieman myös varusteitani. 

Ennen päiväretkeä Vintilätunturiin vaihdan Suomunruoktun tuvalla kuulumisia FB:n vaellussinkku-ryhmässä toisiinsa tutustuneiden vaeltajien kanssa. He ovat lopettelemassa huippuvaellustansa. Oulun seudulla asuvat retkeilijät saavat kuulemma kotonaan kävellä riittävästi metsässä ja ovat nyt suunnitelleet reittinsä siten, että se kulkee mahdollisimman paljon ylhäällä avotunturissa. Kiilopäällekin heidän on tarkoitus palata Kopsuspäiden kautta, eikä joen vartta seurailevaa retkeilyreittiä. Mitä mainioin idea. Täytyypä itsekin joskus kokeilla tuota.

Nakkaan Savotan Hatka-repun selkään ja lähden kipuamaan Vintilätunturiin. Ylhäällä ”somepenkillä” julkaisen muutaman kuvan ja lähetän juhannusterveiset reissuni seuraajille. Vaikka olen itsekseni reissussa, ei juhannusta tarvitse viettää yksin täällä Kekkospuistossa. Siitä pitävät huolen ympärilläni pörräävät kymmenet paarmat.

Päivä 36

Juhannussaunaan Kiilopäälle 

Juhannuksena suuntaan Kiilopäälle. Kerään Suomunruoktun autiotuvan ”keittiön” hyllyltä mukaani sinne jätetyt tyhjät viini- ja viinapullot. Ne on söpösti koottu roskattomasta retkeilystä kertovan kyltin viereen. Ai että. En edes jaksa sanoa, mitä mieltä tästä olen. Vien pullot Kiilopään jätteiden lajittelupisteeseen omien roskieni kanssa. Niitä ei ole kovin paljoa syntynyt yhdentoista päivän taipaleella, sillä yritän ehkäistä roskien syntymistä ennakolta.

Kiilopään lähtöportin luona sijaitsevan reppuvaa’an kohdalla päätän punnita rinkkani hetken mielijohteesta. Mututuntumalla arvioitu rinkan paino menee metsään oikein kunnolla. Parin viikon etapin jälkeen vaaka näyttää rinkan painoksi vielä 27 kiloa. Kantamus lienee keventynyt syötyjen ruokien ansiosta ainakin 5-8 kiloa. Ilmankos Savotan Jääkäri on ajoittain tuntunut hieman raskaalta selässä, jos sen paino on ollut lähtiessä kolmenkympin raskaammalla puolella.

Juhannussauna Kiilopäällä tekee hyvää, sillä edellisestä saunareissusta alkaa olla jo jonkin aikaa. Keskikesän juhlan kunniaksi hemmottelen itseäni nauttimalla lounaan tunturikeskus Kiilopään ravintolassa. ”Tuoreruoka” noutopöydästä maistuu taivaalliselta ja erityisesti tuoreet kasvikset ja vihannekset löytävät tiensä lautaselleni. Viiden retkiruokaviikon jälkeen on mahtavaa saada niin sanottua normiruokaa. Ja kyllähän kylmä olutkin maistui helteisenä päivänä.

Eskelisen Lapin Linjat tipauttaa Erjan Kiilopään päärakennuksen eteen. Hän lähtee mukaani viimeiselle etapille ja tuo mukanaan samalla viimeisen ruokatäydennyksen. Sekin tulee tarpeeseen, sillä leipä, voi, meetu ja puuro loppuivat jo edellispäivänä. Erja on myös suunnitellut koko reissuni ruokalistan ja auttanut suuresti muun muassa ruoka-ainesten kuivaamisessa. Pitkällä reissulla osaa arvostaa ruokalistan monipuolisuutta ja herkullisuutta.

Erjan kanssa meillä on tarkoitus paitsi nauttia keskikesän vaelluksesta, samalla ottaa myös näytteitä Kekkospuiston suosituimpien retkikohteiden juomavedestä. Retkeilijöiden keskuudessa keskustellaan paljon siitä, voiko pohjoisen virtaavista vesistä ottaa juomavettä sellaisenaan, vai tulisiko se puhdistaa ennen juomista. Metsähallitushan suosittelee kaiken pintaveden eli jokien, purojen, lampien ja järvien veden puhdistamista ennen käyttöä.

Kotitalouskäyttöön tarkoitetuilla testeillä saa selville muun muassa sen, onko juomavedessä ihmiselle haitallisia bakteereja. Vesien laadun karkea kartoitus on osa Erjan omaa isompaa partioprojektia. Näytteet tullaan ottamaan Suomunruoktulta, Tuiskukurulta, Luirojärveltä, Muorravaarakasta, Anterista ja Luttojoelta. Saamme ainakin tietoa näytteenottopaikan juomaveden tilanteesta juuri tuolla hetkellä.  

Juhannuksen sää on helteinen ja odottelemme sen viilenemistä alkuiltaan Kiilopään tunturikeskuksessa. Jaamme Erjan tuomat varusteet sekä ruuat rinkkoihimme ja lähdemme hissukseen kohti Suomunruoktua. Suomun latvan laavulla pidämme lyhyen tauon. Ylitämme laavun kohdalta suon ja latvapuroja. Keskikesän aurinko kultaa tunturin kainalosta valuvan puron ja sitä ylittävän vaeltajan. 

Kesäyössä on mukava tallustaa, vaikka rinkka painaisikin hieman tavallista enemmän. Saavumme puoliltaöin Suomunruoktun varaustuvalle ja ennen nukkumaan menoa yritämme tehdä myyrien omasta ruokahuollosta mahdollisimman vaikeaa. Tässä onnistumme melko hyvin, vaan emme täydellisesti, kuten saamme seuraavana päivänä huomata. 

Virittelemme Erjan tuoman rankisen roikkumaan ylälavitsaan parin naulan avulla ja saamme nukkua rauhassa sääskiltä. Uni maittaa mainiosti, hieman liiankin hyvin, kuten seuraavana päivänä selviää.

Päivä 37

Suomulta Tuiskulle

Vaellusreissun aikana on nukuttanut oikein hyvin, eivätkä 10-11 tunnin yöunet ole olleet harvinaisia. Silti herääminen Suomunruoktulla saa meidät molemmat sanattomaksi. Kello on melkein kaksi päivällä ja olemme nukkuneet kolmetoista tuntia yhteen menoon. Unikeonpäivää tuli vietettyä kuukausi etuajassa. 

Tarkoitus oli viettää rauhallinen aamupäivä ennustettua sadetta pitäen ja lähteä liikkeelle vasta iltapäivän puolella, mutta nyt meni yöunet aivan liian pitkäksi. Ja vaikka yötön yö mahdollistaa kulkemisen ympäri vuorokauden,tulee pommiin nukkuminen heijastumaan loppureissun aikatauluun.

Aamupalaksi, tai ehkäpä paremminkin myöhäiseksi brunssiksi, nautimme runsaan ja monipuolisen aterian. Peruspuuro korvautuu munakkaalla, tuoreilla vihanneksilla ja hedelmillä, joita Erja on tuonut mukanaan. Tavallisen murukahvin sijaan hörppään emalimukistani kaakaon ja cappuccinon sekoituksen. Melkoinen herkkubrunssi.

Reppuja pakatessa huomaamme myyrän käyneen yöreissullaan ”kylässä”. Erjan rinkkaan on ilmestynyt pieni reikä, mistä on menty sisään. Liekö paremman mutusteltavan puutteessa, mutta solumuovisesta makuualustastakin on jyrsitty reunaa useiden senttien matkalta. Ehkä siihen on joskus kaatunut ruokaa tai juomaa, jonka tuoksu houkutteli jyrsijää haukkaamaan?

Ennen matkan jatkamista kohti Tuiskukurua Erja ottaa vesinäytteitä Suomujoesta. Laskeudumme puisia rappusia joentörmältä alas rantaan. Vesi on ajankohtaan nähden alhaalla, sillä kunnon sateita ei ole saatu moneen viikkoon. Näyteputkilot täytetään rantavedestä. Ympärillä kukkivat kullerot ja metsäkurjenpolvet.

Erjan tarkoituksena on selvittää pintaveden laatua eri puolilla Urho Kekkosen kansallispuistoa. Samalla kokeillaan, pystyykö yksinkertaisilla tutkimusmenetelmillä tutkimaan pintaveden laatua vaellusolosuhteissa. Testit eivät ole verrattavissa viranomaisten tekemiin vesitutkimuksiin.

Pintaveden ottamisesta ja sen käyttämisestä ilman puhdistusta on mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. Erityisesti pohjoisen Lapin vesiä pidetään laajalti puhtaina ja sellaisenaan juomakelpoisina, mutta osa vaeltajista puhdistaa ottamansa pintaveden ennen käyttöä keittämällä, vedenpuhdistimella tai tableteilla.

Vesinäytteistä selviää muun muassa, löytyykö alueen pintavesistä ihmiselle haitallisia bakteereja. Sillä hetkellä ja siitä kohtaa Suomujokea otettu näyte kertoo veden olevan juomakelpoista. Myöhempänä ajankohtana tai toisaalla otettu näyte voi kertoa toisenlaisen tuloksen. Jokainen vaeltaja päättää henkilökohtaisesti, kuinka veden käsittelee ennen sen käyttöä.

Liikkeelle kohti Tuiskukurua pääsemme iltapäivällä, viiden maissa. Pikkukuovit saattelevat meitä Vintilätunturin rinteillä äänekkääseen tapaansa. Tuiskulle saavumme iltakymmenen maissa. Tuvan edustalla ja sen takaisella ”hyllyllä” on useita telttoja ja autiotuvan puolelle majoittuneena jo Suomunruoktulla tapaamamme katalaanikolmikko. Heistä yksi ontui vessapolulla vastaan ja kertoi astuneensa naulaan. Todella ikävää ja huonoa tuuria. Toivottavasti haava ei tulehdu näillä hellekeleillä.

Ennen nukkumaanmenoa käymme ottamassa vesinäytteet Tuiskujoen ylittävän ja hieman jo romahtaneen puusillan luota. Puoliyö lähestyy ja kasvava kuu nousee metsän takaa. Vesi on puhdas bakteereista, mutta sen viileys yllättää. Muiden kohteiden veden lämpötila vaihtelee 11,5 ja 22 asteen välillä, mutta Tuiskulla se on vain 7,7 astetta. Joen latvavesillä on kartan mukaan useita lähteitä, jotka ilmeisesti vaikuttavat veden lämpötilaan. Anterissa mittaamme myöhemmin lähteen veden lämpötilaa ja se on siellä kolme astetta.

Puoliltaöin saamme näytteet otettua ja tulokset kirjattua. Lähiteltoissa on puheensorina vaihtunut rauhalliseen kuorsaukseen. Meidänkin on aika kaivautua makuupussin lämpöön. Onhan hereilläkin tullut oltua jo kymmenisen tuntia.

Päivä 38

Uupuneena Muorravaarakkaan

Tuiskukurulla heräilemme hyvissä ajoin, sillä edessä on yksi 40 päivän vaelluksen pisimmistä päivätaipaleista. Seuraavaksi yöksi olisi tarkoitus päästä Muorravaarakan jokilaaksoon. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän olisi pitänyt edellispäivänä ehtiä yöksi Luirolle, mutta megapitkäksi venähtäneet yöunet Suomunruoktulla laittoivat muuttamaan suunnitelmia. 

Muorravaarakassa majoitumme legendaariseen Ruoktun vuokrakammiin. Ennen sitä on tarkoitus käydä Luirojärvellä ottamassa vesinäytteet ja mahdollisesti saunoakin, jos kiuas sattuisi olemaan kuumana.

Aamupalan ja rinkan pakkaamisen jälkeen jään suustani kiinni Sepon ja Sarin kanssa. Tarinoitavaa riittää niin vaellusmaastoista kuin varusteistakin sen verran, että liikkeelle pääsemme vasta puolenpäivän aikaan. Ampupäiden rinteellä saamme seurata, kuinka riekkoemo esittää loukkaantunutta ja yrittää viedä huomiomme kanervikossa puikkelehtelevista untuvikoista. Emme ole poikuetta huomaavinamme, vaan seuraamme emoa pari sataa metriä eteenpäin. Lopulta se arvelee olevansa riittävän kaukana pikkuriekoista ja lennähtää räkättäen sivummalle. Luirolle saavumme kolmen maissa. 

Luirojoen pinta on niin matalalla, että siitä pääsisi ylitse melkeinpä vaelluskengilläkin. Vedenpinta on alhaalla muutenkin matalassa Luirojärvessä ja useita päiviä jatkunut hellejakso näkyy myös järviveden lämpötilassa. Harvoin Lapissa pääsee pulikoimaan 22 asteisessa vedessä. Täälläkään ei vedestä löydy bakteereja, mutta lämmin vesi ei enää tunnu kovin raikkaalta juodessa.

Luirolla ei ole porukkaa nimeksikään ja saunan lämmittäminenkin on vielä suunnitteluasteella. Emme jää sitä odottamaan, vaan jatkamme lounaan jälkeen matkaa Pälkkimäojan suuntaan. Siellä on edessä hikinen nousu kohti Lumipäätä ja laskeutuminen Muorravaarakkajoen varteen. 

Ennen pälkkimäojaa vastaan tulee kämppäkeskittymä. Kämpät ovat poronhoitajien käytössä heidän tehdessään poronhoitotöitä kansallispuiston alueella. Hieman kämppien jälkeen karttaan näyttää olevan merkitty lähde. Se löytyykin helposti, sillä pitkävartinen ämpäri on ripustettu roikkumaan puuhun. Sillä on helppo kauhaista lähteestä raikasta juomavettä talvellakin. Täytämme vesipullot maan sisältä pulppuavalla kirkkaan kylmällä vedellä ja jatkamme matkaa. 

Pälkkimäoja nousee varsin loivasti ylöspäin ja matka joutuu mukavasti. Muutama retkeilijä on leiriytynyt puron toisella puolella sijaitsevalle laavulle. Ilta etenee ja kuu nousee Sokostin takaa. Aurinko painuu viereisen tunturin taakse ja viimeiset sadat metrit huipulle saamme kulkea varjossa. Kymmenen jälkeen pääsemme Lumipään ja Suppu-Kotavaaran väliseen satulaan. Pysähdymme ottamaan yhteiskuvan, missä takana näkyy nousemamme Pälkkimäojan laakso. 

Rinkat ovat edelleen melko täysiä ja painavat enemmän kuin riittävästi. Takana on jo pitkälti päälle 20 kilometriä ja edessä olisi vielä reilun neljän kilometrin taival. Se kulkee melkoisen jyrkästi laskevaa Lumikurunojan viertä lähes suoraan itään. Viimeiset kilometrit ovat varsinainen taistelun taival, sillä energia alkaa olla aika vähissä voileipä- ja pähkinätauoista huolimatta. Jyrkkä ja kivinen maasto ei helpota hommaa yhtään. Lumikurunojan varren kuruissa on vielä isoja lumipatjoja ja ilma viilenee selvästi. 

Lopulta pääsemme Muorravaarakanjoelle ja ylitämme sen autiotuvan kohdalta. Vesi tuntuu  suorastaan kylmältä Luirojärven veteen verrattuna. Se voi johtua osittain siitä, että sinne valuu edelleen sulamisvesiä ylhäältä tunturista. Puoli yhdeltä yöllä olemme perillä. Vaihdamme lämmintä ja kuivaa päälle. Yöpalaksi keitämme kuumat juomat ja teemme voileivät.

Viritämme rankisen kammin kattoon ja painumme sen alle makuupusseinemme. Eikä aikaakaan, kun uni tulee tähtitaivaan alla. 70 vuotiaan kammin turvekatolla on kunttaa, missä sadat valkoiset metsätähden kukat loistavat kesäyön hämärässä kuin tähdet yössä.

Päivä 39

Paarmaorkesteri pärisee

Rankinen takaa jälleen hyttysvapaat unet ja heräämme hyvin nukutun yön jälkeen aamuysiltä. Aamupalaksi kahvia ja lettuja hillolla. Turha varmaankaan edes kertoa, kuinka herkulliselta yhdistelmä maistuu keskikesällä keskellä Lapin luontoa. 

Herkuttelemme kaikessa rauhassa ja nautimme aamusta Muorravaarakanjoen rannalla. Kiirettä ei ole ja edellispäivän pitkän siirtymän vastapainoksi luvassa on alle kymmenen kilometrin patikka Anterinmukkaan. Alkuperäisen reittisuunnitelman mukaan olisimme tänään tehneet vain saunaretken Anteriin ja palanneet yöksi takaisin vuokrakammille. Nyt siirrymme seuraavaksi yöksi Keskon kämpälle.

Aamupalan jälkeen otamme vesinäytteet Muorravaarakkajoesta ja nautimme aurinkoisesta kesäpäivästä joen varrella. Raja-Joosepin suunnalla on menossa ukkosmyräkkä, joka heijastuu Muorravaarakkaan asti. Muutamia isoja pisaroita satelee ukkospilvistä jyrinän kera. Päätämme siirtää lähtömme muutamalla tunnilla, sillä kapuaminen ylös Tiuhtelmapäälle ukkosessa ei innosta.

Sade jää lopulta lyhyeksi ja aurinko alkaa jälleen porottaa. Kahlaamme joen keskelle vilvoittelemaan. Istuskelemme ja makaamme kivillä lähes vedenpinnan tasalla. Aurinko kimmeltää joen pinnassa ja solina rauhoittaa mielen. Korento laskeutuu lätsälläni ja näyttää kuin paremman porukan hattuneulalta.

Nautimme myöhennetyn lounaan iltapäivällä ja liikkeelle lähdemme hieman viiden jälkeen. Tiuhtelmakurun jyrkkä nousu saa jälleen pisaran nenänpäähän. Reissun alussa, viisi viikkoa aikaisemmin näillä samoilla kulmilla se johtui kylmästä viimasta ja lumesta, nyt silkasta hiestä, joka myös samentaa näkökenttää. Hikisen hetken äänimaiseman luo parinkymmenen paarman orkesteri, joka pärisee omaa sinfoniaansa ympärillämme. Erjan rinkan selkämyksessä on kymmenkunta lähes kolmesenttistä salamatkustajaa.

Tiuhtelmakurun jälkeen reitti seurailee Kaarreojan vartta ja Anterinmukkaan saavumme iltakymmeneltä. Olemme matkalla toivoneet, että aikaisemmin perille päässeet vaeltajat olisivat jo ehtineet lämmittää saunan ja kylpeä. Näin pääsisimme pesulle heti Keskon kämpälle saavuttuamme. Hämmästyksemme on melkoinen, kun huomaamme olevamme ainoita retkeilijöitä tuona iltana. Matkan aikana kantautuneiden tietojen ja vieraskirjamerkintöjen perusteella on tuvalla tavannut olla iltaisin jopa viisitoista henkeä.

Emme harmittele tilannetta, vaan ryhdymme hommiin. Erja alkaa valmistaa illallista ja minä painun alas jokivarteen saunalle. Kannan vedet ja sytytän tulet kiukaan sekä padan alle. Saunan edestä virtaavan Anterinjoen vedenpinta on huomattavasti alempana kuin edellisellä kerralla, toukokuussa. Saunan lämpiämistä odotellessa nautimme herkkuaterian. Jauhelihaa ja perunamuussia, johon on lisätty tuoretta sipulia ja valkosipulia. Yksinkertaista ja maistuvaa. Ruokajuomaksi viileää valkoviiniä.

Löylyyn pääsemme puoliltaöin ja saunomme pitkän kaavan mukaan.Saunan ikkunasta näkyy telkkä, joka lentää joella edestakaisin muutamia kertoja. Lieneekö sama, joka uiskenteli täällä toukokuussa? Kuumat ja kosteat löylyt huuhdellaan Anterin kuulussa uimakuopassa ja saunaolutta nautitaan kuistilla istuen ja joen menoa seuraten. 

Nautimme kesäyön saunomisesta ja valosta sekä yölaulajista täysin rinnoin. Ylös mäelle palaamme vasta kahden jälkeen. Pystytämme laavun jykevän männyn alle ja pääsemme nukkumaan puoli kolmelta aamuyöllä. 

Päivä

40 Viimeinen yö pisaralammella

Öisen saunomisen ja sen myötä myöhään venähtäneen nukkumaan menon ansiosta heräilemme vasta kymmenen jälkeen ja aamupalallekin pääsemme vasta yhdeltätoista. Aurinko on jo korkealla ja luo laavun seinään hauskan ”tapetin” viereisen tunturikoivun lehdistä. 

Reissun toiseksi viimeisen päivän taipaleelle ei ole kiirettä, sillä tarkoituksenamme on nousta ylös tunturiin ja vaeltaa siellä sananmukaisesti keskiyön auringossa. Sääennustekin lupaa melko selkeää ja poutaa. 

Erjalla on hyvin aikaa tehdä Anteriin suunnitellut vesitestit ja hän ottaa näytteet sekä Anterinjoesta että autiotuvan lähellä sijaitsevasta lähteestä. Molemmat osoittautuvat puhtaiksi ja vesi juomakelpoiseksi, vaikka lähteen ympäristö on törkyinen. Sen viereen on selkeästi kaadettu kamiinasta tuotua hiiltä ja tuhkaa sekä seassa olevaa alumiiniroskaa. Myös lähteen pohjassa näyttäisi olevan jotain sinne kuulumatonta. Roskaaminen on urpojen hommaa ja lähteiden turmeleminen idioottimaista. Veden lämpötila joessa on 19 ja lähteessä kolme astetta. 

Ennen lounasta ja liikkeelle lähtöä käymme vielä pulahtamassa Anterin uimamontussa. Nyt könkään virrassa tarkenisi olla vaikka kuinka pitkään, kun toukokuussa pelkkä pistäytyminen tuntui siltä, kuin tuhansia neuloja olisi työnnetty ihoon. Veden vilvoittava vaikutus ei nyt kestä pitkään, kiitos helteisen ilman. Edessä on hikinen nousu. Kahlattuamme Kaarreojan ylitse lähdemme nousemaan Rovapään rinnettä viistosti. Huipun kierrämme idän puolelta ja ylhäällä avotunturissa pääsemme ihailemaan ympäröiviä maisemia. 

Muutamme hieman reittisuunnitelmaa ja käymme kurkistamassa Malpurinojan putousta. Tarkoitukseni oli käydä siellä jo toukokuussa, heti reissuni alussa. Silloin siellä olisi takuuvarmasti riittänyt vettä. Nyt putous oli varsin rauhallinen pitkän sateettoman jakson takia. Voin kuvitella, että keväällä kalliojyrkänteiden väliin puristuva putous on vaikuttavan näköinen.

Putoukselta jatkamme hetken Malpurinojan vartta ylös, kunnes otamme suunnan Kuikkapään itärinteelle. Hirvaspään huipun ohitamme lännen kautta ja laskeudumme sen ja Peuranampumapään väliseen satulaan. 

Kello on yksitoista illalla, kun päätämme pitää siellä lyhyen ruokatauon. Matkaa suunnitellulle leiripaikalle on vielä vajaa seitsemän kilometriä ja energia alkaa olla vähissä. Pohdin reitin muuttamista ja yöpaikan etsimistä lähempää, mutta Erja on sitä mieltä, että pitäydytään alkuperäisessä suunnitelmassa.

Ilma on jäähtynyt ja tuulikin puhaltaa viileästi. Erja pukee tauolla kevytuntuvan päälle. Omani olen jättänyt pois edellisellä huoltotauolla, joten on pärjättävä pipolla ja vetämällä anorakin huppu sen päälle. Etsimme suojaa ison kiven vierestä ja laitamme rinkat tuulisuojaksi. Päivän aikana ennallistunut savukinkkurouhe lisätään pastan joukkoon. Pasta Carbonara valmistuu nopeasti ja syödään pikaisesti ruisleivän kera. Tauko kestää vajaa puoli tuntia ja olemme jälleen liikkeellä. Tehokasta toimintaa ja saamme kaivattua energiaa.

Nousemme kallioisen Peuranampumapään huipulle puoliltaöin. Aurinko paistaa pohjoisesta ja sen verran matalalta sekä kirkkaana, että aurinkolaseille on käyttöä. Tai olisi ollut, jos ne olisivat olleet mukana. Erjalla sentään on, ja ne helpottavat maaston muotojen havaitsemista ja tunturissa kulkemista. 

Karttaan on merkitty, että tunturin huipulla on useita pieni lampareita ja vesikuoppia. Silti niiden määrä yllättää ja aikaa menee myös niiden välissä puikkelehtimiseen. Tänne pitäisi päästä helteisenä kesäpäivänä nautiskelemaan ympärillä avautuvista maisemista ja vilvoittavista lammista. Ja tietty niistä pääskysenkokoisista paarmoista. 

Nautimme keskiyön auringosta Peuranampumapään huipun pohjoisreunalla, ennen kuin lähdemme laskeutumaan 40 yöttömän yön vaelluksen viimeiselle leiripaikalle. Saariselän suurtunturien kulkija Riku on vinkannut minulle rauhallisesta ja kauniista pikkulammesta, jolle otamme huipulta suunnan. Sinne on vajaa parisen kilometriä, pääsääntöisesti loivaa laskua. 

Puoli kahden maissa pääsemme perille. Pisaran muotoinen lampi on hiljainen. Veden pinnalla lipuu ohuita usvalauttoja. Pystytämme laavun lammen pohjoispäähän ja vaihdamme lämmintä vaatetta päälle. Ennen nukkumaan menoa keitämme vielä kuumat juomat ja syömme tonnikalaleivät yöpalaksi. Puoli kolmelta on aika kömpiä makuupussiin hieman haikein mielin. Kuuden viikon vaellukseni alkaa tulla päätökseen.

Päivä  41

Paluu Raja-Jooseppiin 

Viiden tunnin yöunien jälkeen on noustava jo puoli kahdeksalta. Edessä on vielä viitisentoista kilometriä Raja-Jooseppiin ja siellä olemme luvanneet olla kolmen maissa. Ivalossa asuva kaverini Juha on luvannut noutaa meidät ja majoittaa Forrest Gamp Laplandin kotitukikohtaan. 

Perillä on luvassa myös kuuden viikon vaelluspölyjen huuhtelu leppeissä löylyissä. Juha on myös taitava eräkokki ja on luvannut laittaa pöytään hieman parempaa murkinaa reissun päättymisen kunniaksi. Ei siis parane myöhästyä, joten leirin purku ja aamupala hoidetaan ripeästi. 

Lammelta lähdemme kompassisuunnalla Kiertämäjoen ylittävälle poroaidalle. Sen kohdalta joen ylitys onnistuu vaivatta. Edellispäiviä pilvisempi ja viileämpi sää tekee liikkumisesta mukavampaa ja matkakin etenee rivakasti. Puoliltapäivin pidämme lounastauon Karhupalon nuotiopaikalla. 

Raja-Joosepin sillan ylitämme puoli kolmen jälkeen. Olo on hieman pölmistynyt, että nytkö reissu jo loppuu. Ympyrä sulkeutuu, sillä samaa siltaa lähdin 40 yöttömän yön vaellukselle aika tarkalleen kuusi viikkoa aikaisemmin. Olen saanut ajan kanssa nauttia kevääseen heräävästä Lapin luonnosta ja seurata kesän edistymistä. 

Lappi on myös näyttänyt monipuoliset ja yllätyksellisetkin kasvonsa: rinkka selässä olen saanut nauttia niin auringosta kuin vesi-, räntä- ja lumisateestakin. Lämpötila on vaihdellut pikkupakkasesta hellelukemiin ja  viikkojen aikana maisema on muuttunut harmaasta kirkkaan vihreäksi. Kesäkuun pitkien kuivien jaksojen ansiosta juhannuksesta yleensä alkava sääskien massaesiintyminen räkkä on myöhentynyt ja olen saanut kulkea melko rauhassa.

Ilman yhteistyökumppaneita, tukea ja apua ei olisi tämäkään reissuni onnistunut. Kiitos jälleen Metsähallituksen luontopalveluiden ammattitaitoiselle henkilöstölle reissuni mahdollistamisesta, ajankohtaisista neuvoista ja vinkeistä sekä kaikesta saamastani tuesta.

Suuri kiitos kuuluu muun muassa Rebeccalle, joka on vastannut 40 päivän vaelluksen logistiikasta ja kuljetellut minua, varusteitani ja ruokatäydennyksiä Joosepista Kemihaaraan ja vähän muuallekin. Rebu ja pohjanpystykorva Jimi olivat myös muutamaan otteeseen mukana maastossa.

Forrest Gamp Laplandin Juhan ja Katin luona Ivalossa on ollut tukikohtani ennen reissua ja sen päätteeksi. Olen saanut nauttia heidän vieraanvaraisuudestaan, herkkuruuistaan ja napapiirin pohjoispuolen parhaimmista löylyistä. 

Ilman Erjan apua, osaamista ja reseptejä olisin todennäköisesti syönyt nuudelia ja kuumaa kuppia koko kuuden viikon reissun ajan. Nyt sain nauttia monipuolisesta, maukkaasta ja herkullisesta retkiruuasta. Nautin suuresti myös viimeisen viikon yhteisestä vaelluksestamme ja vesitutkimuksista. Niiden tuloksista kuulemme myöhemmin.

Maastossa tapasin lukuisia mielenkiintoisia ja mukavia ihmisiä, joita yhdistää rakkaus Lapin luontoon ja retkeilyyn. Vaeltajien heimon jäsenten kohtaamisissa oppii aina uutta ja kuulee mielenkiintoisia tarinoita. Kiitos myös sinulle, joka olet seurannut, tsempannut ja tukenut reissuani sosiaalisessa mediassa. Onpa osa teistä tullut vastaan täällä maastossakin. 

Kuuden viikon vaellus on vahvistanut suhdettani Urho Kekkosen kansallispuistoon ja pohjoisen luontoon. Olen onnekas, että minulla on ollut mahdollisuus viettää näin pitkä ja yhtenäinen ajanjakso pohjoisessa ja seurata kesään heräävää Lapin luontoa.

Vaellus on myös vahvistanut käsitystäni siitä, että ihmisen on hyvä olla luonnossa. sillä

Elämä on parasta ulkona!