Talviretkeilyn ihanuutta etsimässä
Kiskon ahkiota keskellä lumista maisemaa ja mieleen tulee kysymyspari. Missä olit kun Kekkonen kuoli? Entä silloin, kun Rautulammen päivätupa paloi? Vuoden 1986 elokuun viimeisenä päivänä vedin lipun puolisalkoon Santahaminan varuskunnassa Helsingissä, kun tieto presidentin kuolemasta saapui päävartioon. Jälkimmäinen tapahtuma on tuoreemmassa muistissa. Olimme opiskelukaverien kanssa nousemassa Raututuntureille kun pelastuslaitoksen partio saavutti meidät. Partio oli menossa evakuoimaan retkeilijöitä jotka olivat menettäneet varusteensa Rautulammen tuvan palossa.
Lähdimme neljän päivän minivaellukselle Urho Kekkosen kansallispuistoon Kiilopään tunturikeskuksesta melkoiseen myräkkään. Lunta satoi vaakatasossa ja keli sakeni päivän edetessä. Onneksi löysin ennen reissua suojalasini, joita käytin edellisellä hiihtovaelluksella.Se oli Kilpisjärvellä vuonna 1998. Sivuvastaisessa tuulessa jatkoimme Niilanpään porokämpälle, missä nautimme pikaisen lounaan. Tuuli yltyi edelleen ja lähdimme ahkioita vetäen kipuamaan kohti Raututuntureita ja lammen rannalla odottavaa Rautulammen päivätupaa. Tarkoituksenamme oli pystyttää teltat pihapiiriin ja tarvittaessa hyödyntää tupaa esimerkiksi varusteiden kuivatteluun.
Näkyvyys heikkenee edelleen, eikä reittimerkkejäkään erota enää kovin montaa kerrallaan. Vaihdamme kuulumiset pelastuspartion kanssa ja hieman autamme heitä rinteeseen juuttuneiden rekien kanssa. Heillä on kiire Rautulammelle hakemaan kylmettyneitä retkeilijöitä. Lopulta pelastajat joutuvat hakemaan paikalta myös toisen kolmen hengen seurueen, joka oli ajatellut tukeutua Rautulammen tupaan. Valitettavan yleinen esimerkki siitä, kun maastoon lähdetään ilman varamajoitetta vain tupaverkostoon luottaen. Mitä sitten, jos ei pääsekään tuvalle asti tai tupaa ei enää olekaan? Myös kansallispuiston henkilökunta on huolissaan vajavaisesti varustautuneista retkeilijöistä, kuten asiakaspalvelupäällikkö Heini Koivuniemi kertoo Nuotiolla-podcastissa.
Saatuamme tiedon tuvan palamisesta päätimme palata takaisin porokämpälle ja yöpyä sen ympäristössä. Eräperinnettä kunnioittaen olin valinnut majoitteekseni Savotan Pena-laavun, jota olen käyttänyt aikaisemmillakin reissuillani Urkkipuistossa. Tamppaan lunta tiiviiksi ja saan laavun pystytettyä tunturikoivikkoon tuiskussa. Tuvan lämmössä on mukava syödä päivällistä ja samalla kuivata päivän aikana kastuneet varusteet.
Yhdeksän maissa on aika jättää lämmin tupa ja lähteä nukkumaan. Matkalla laavulle uppoan reittä myöten hankeen tuulen kovettaman hangen pintakerroksen petettyä yllättäen altani. Menee aikansa kunnes saan keploteltua toisen jalan suksineen hangen sisältä ja itseni jälleen pystyyn. Tuuli paukuttaa kangasta ja kasaa kinosta laavua vasten. Kaivaudun makuupussiin ja uni tulee nopeasti. Muutaman kerran yöllä herään, kun tuuli tuiskuttaa lunta naamaan. Käännän kyljelleni, kaivaudun syvemmälle makuupussiin ja jatkan unia. Ja hyvin nukuttaakin. Tämän vaelluksen aikana yöunien kesto vaihtelee 8-10 tuntiin.
Lumisade on tauonnut aamulla, mutta tuuli yltynyt. Siirrän kinostuneen lumen laavun liepeiltä, pakkaan kamat ahkioon ja lähden valmistelemaan aamupalaa. Tuvassa on yöpynyt puolalainen vaeltaja, joka on kolunnut Urkkipuistoa parin viikon ajan. Ulkomaisten retkeilijöiden määrä on tässäkin puistossa melkoinen ja reissumme aikana tapaamme saksalaisia, ranskalaisia, tsekkejä, skotteja ja yhden irlantilaisen kotimaisten vaeltajien lisäksi. Puolalainen retkeilijä kiittelee kansallispuiston olosuhteita. Hän on otettu myös siitä, että tupaan voi jättää näkösälle tavaroita ilman, että ne katoavat muiden retkeilijöiden mukaan. Näin kuulemma tapahtuu hänen kotimaassaan.
Aamun kova tuuli puhaltaa pilvet pois ja saamme jatkaa matkaamme aurinkoisessa talvisäässä. Nousemme hiljalleen ylemmäs tunturiin ja ponnistelu palkitaan upeilla maisemilla. Horisontista tunnistaa Nattasten profiilin. Alhaalta meitä lähestyy muutaman moottorikelkan karavaani. Metsähallituksen Pohjois-Lapin puistoalueen kenttäpäällikkö Alexander Kopf ja luontovalvojat ovat menossa huoltamaan Luirojärven tupia. Vaihdamme kuulumiset ja hieman palaamme myös edellispäivänä palaneen Rautulammen tuvan tilanteeseen. Siihen tuleekin yllättävän nopeasti selvyyttä, sillä kansallispuiston neuvottelukunta päätti jo samalla viikolla esittää uuden tuvan rakentamista palaneen tilalle. Tulevalle kesälle on tavoitteena saada väliaikainen ja kevytrakenteinen kota tai laavu retkeilijöitä varten.
Luontopalveluiden henkilökuntaa maastossa kohdatessa kannattaa heidän kanssaan vaihtaa muutama sana, sillä heillä on useimmiten viimeisin tieto esimerkiksi olosuhteista ja reiteistä. Ennen maastoon lähtöä kannattaa olla yhteydessä Saariselällä olevaan palvelupiste Kiehiseen ja selata ajankohtaiset uutiset Urho Kekkosen kansallispuiston facebook-sivulta.
Jatkamme matkaa kohti Suomunruoktua. Selviän tunturin laskusta yhdellä kunnon kaatumisella ja seuraavana päivänä sisäreidessä on kämmenen kokoinen mustelma. Suomujokea lähestyessä jaan mielessäni hiljaisen kiitoksen Alexin porukalle. He ovat ajaneet kelkoillaan uran jokilaaksoon, missä on paljon upottavaa lunta. Meidän ei tarvitse vetää ahkiota umpisessa, vaan matka etenee huomattavasti kevyemmin.
Jokaisella ryhmämme jäsenellä on ahkiot, osalla kotimaisen Savotan Paljakka ja osalla norjalainen Fjellpulken. Itselläni on Paljakka-ahkio, jonka vetovyön olen korvannut Jääkäri M -repulla. Olen pujottanut repun lantiovyöhön ahkion vetoadapterit (saa Savotan verkkokaupasta), joihin aisojen päät kiinnitetään vetonarulla. Päivärepusta tulee samalla ahkion kokovaljaat, jotka sopivat minulle paremmin. Pelkkä vyötäröllä oleva lantiovyö tuppaa minulla hiljalleen valumaan liiaksi lonkalle. Jääkäri-repussa kulkevat kätevästi termari, eväät, taukkotakki ja muut tarvittavat tavarat.
Osalla meistä on liukulumikengät ja osalla perinteiset metsäsukset. Itse olin valinnut ”liukkarit”, koska arvelin niiden sopivan minulle paremmin, olinhan jo hieman aikaisemmin tehnyt niillä parin päivän reissun UK-puistoon. Nousut sujuivat liukulumikengillä mainiosti. Jopa pisimmät ja jyrkimmät mäet, missä metsäsuksijat joutuivat haarakäynnille, ”kävelin” suorilla ylös. Jokainen loivakin lasku sen sijaan oli haastava. Se johtui varmaankin puutteellisesta hiihtotaidosta ja -kunnosta, ehkä myös siteessä olevasta ja vähemmän jäykästä jalkineesta. Huopakumpparilla on haasteellisempaa kuin jäykkävartisella jalkineella saada suksea ohjatuksi. Muutaman kerran vedin nurin oikein kunnolla, mutta onnistumisenkin kokemuksia tuli.
Vaelluksella päivärutiinit toistuvat säännöllisesti. Leirin purku, aamupala, hiihtoa, lounas, hiihtoa, leirin pystytys, päivällinen, varusteiden huoltoa, iltapalaa ja nukkumaan. Toisinaan joku jaksaa kaivaa pelikortit esiin tai kirjoittaa retkipäiväkirjaa. Tällä kertaa pystytän laavun Suomunruoktun tuvan taakse metsikköön iltapäivän auringon valaistessa. Lunta riittää. Tamppaan laavun pohjan tiiviiksi ja annan sen tekeytyä reilun tunnin ennen laavun pystytystä. Oviaukolle, laavun ulkopuolelle kaivan puolen metrin syvyisen alueen joka helpottaa muun muassa saappaiden riisumista ja makuupussiin siirtymistä.
Kymmenen maissa olen jo makuupussin lämmössä. Ulkona on viitisentoista astetta pakkasta ja metsä paukahtelee ajoittain. Taitaa pakkanen kiristyä. Yksi laavun mainioista puolista on se, että voit seurata mitä ulkona tapahtuu. Tähtitaivas näyttää upealta. Tuvassa yöpyvät ulkomaalaiset retkeilijät ovat pyytäneet herättämään, jos joku öisellä vessareissulla näkee revontulia. Uni tulee jälleen samantien, mutta yöllä havahdun siihen, että jonkun matkan päästä laavustani kuuluu narinaa… aivan kuin joku kävelisi pakkaslumella. No, ehkä joku tuvan revarituristeista on pällistelemässä taivaalle ajattelen ja käännän kylkeäni. Aamulla otan asian puheeksi tuvassa nukkuneiden kanssa ja selviää, ettei kukaan ollut käynyt ulkona yöllä…
Loppumatka sujuu vaihtelevassa säässä hiihtäen. Lounaan jälkeen nousemme jokilatvalta ylös tunturiin. Hienoinen sumu muuttuu oikein kunnon murkuksi, tunturia ympäröiväksi ja läpinäkymättömäksi valkoiseksi pilveksi. Tiivistämme ryhmäläisten välejä jotta näkyvyys edelliseen säilyy. Valkeus ympärillämme lisääntyy ja hetken leikittelen ajatuksella, että teen vataset. Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi -kirjan filmatisoinnissahan mainosmies Vatasta esittävä Antti Litja häipyy vähin äänin sivistyksestä ja katoaa luontoon. Itse voisin hiljalleen jättäytyä ryhmästä ja lähteä hiihtelemään kohti Koilliskairan laitamia. Hetken nojaan sauvoihini, puuskutan ja lähden seuraamaan edellä menevää ahkiota. Mielessäni soi leffan kaunis tunnari.
