Sieniretki lähimetsässä
Nostan kuusen oksaa varoen ja päästän lapsen pujahtamaan kainaloni alta metsän hämärään. Koira on toisessa kädessäni remmissä ja sekin lymyilee jo innokkaasti nenä metsää kohti haistellen. Ympäristönvaihdos liki helteiseltä metsäautotieltä tiheän kuusikon läpi metsän sammalsaliin on hätkähdyttävä. Syyskuun viikonloppu on lämmin ja metsän pohja sieniretkelle jopa vähän liian kuiva. Äänimaailma muuttuu pehmeämmäksi välittömästi tieltä poistuttua ja ilmassa surisee pieniä hyönteisiä.
Tytär on pukenut päälleen hirvikärpästakin pientä metsä- ja sieniretkeämme varten. Se tuo sopivasti mielenrauhaa niskaan ja hiuksiin mönkiviä hirvikärpäsiä vastaan. Olen huomannut, että myös keskustelu ja tiedon lisääminen auttaa lasten kanssa, jos joku asia metsässä pelottaa, oli se sitten pimeä, hirvikärpäset tai jokin muu asia. Kertomalla hirvikärpäsistä ja siitä, että niistä ei juuri ole ihmiselle haittaa, saa pelko paljon pienemmän jalansijan lapsen mielessä. Hirvikärpästakkeja saa marketeista muutamalla eurolla, pieni satsaus mielenrauhaan sekin.
Mielessä ei silti ole päällimmäisenä hirvikärpäset vaan jännitys sienten löytymisestä ja ilo yhteisestä ajasta. Aistit ovat avoimina kun lähdemme tallustelemaan korin ja repun kanssa syvemmälle metsään. Hyvä apuväline oudompaan maastoon lähtiessä on laittaa kännykkään päälle joku jäljitysohjelma, esimerkiksi Sporttracker, jonka avulla löytää aina takaisin lähtöpisteeseen, kunhan sen muistaa laittaa päälle heti alussa. Tietenkin myös kartan ja kompassin käyttö on tärkeää ja mielenkiintoistakin opeteltavaa, sekä maaston muotoja ja erilaisia merkkejä maastossa on hyvä seurata aina poluttomissa metsissä. Eihän elektroniikkaan voi koskaan täysin luottaa.
Olemme tarkoituksella valinneet tytön kanssa ihan uuden metsän meille. Haluamme vähän seikkailla ja samalla tarkistaa olisiko uusia sienimetsiä lähialueilla tarjolla. Suomen jokamiehenoikeus on mahtava juttu, ja sen suojissa saa retkeillä metsissä, vaikkei alue varsinaista retkeilyaluetta olisikaan. Jokamiehenoikeuden ohella olisi mielestäni hyvä aina muistaa myös velvollisuudet: metsässä liikutaan luontoa kunnioittaen, käynnistä ei saa jäädä jälkiä. Avotulta ei saa tehdä ilman metsänomistajan lupaa (metsäpalovaroitus huomioiden myös siinä tapauksessa että omistajan lupa on), ja kaikki roskat on kannettava mukana pois jos retkeen kuuluu mm. evästelyhetki. Koira on hyvä pitää kytkettynä vieraassa metsässä (kansallispuistossa aina) ja se on pakollistakin metsästyslain määrittämänä maaliskuusta elokuuhun, mutta suositeltavaa myös muina aikoina, ellei koira ole välittömästi kytkettävissä tai muuten varmasti hallinnassa.
Vinkkinä vielä jos lähialueen metsät ovat outoja ja tuntuu vaikealta aloittaa tutkimusretkeä, karttapalvelujen avulla on helppo zoomailla mistä löytyy läheltä isompia metsäalueita ja meneekö niihin metsäautoteitä. Satelliittinäkymästä tummanvihreät metsät on helppo tunnistaa silloinkin, jos muut karttamerkit ovat vielä vähän hakusessa.
Tytär haluaa kantaa sienikoria ja minulla on kädessäni koiran remmi ja selässä reppu, jossa on mehupullo, mukit ja muutama rieska evääksi. Lähdemme rohkeasti etenemään syvemmälle metsään. Maata peittää kiehtova sammalmatto ja metsässä näyttää olevan ilahduttavan paljon eri ikäisiä puita ja myös jonkin verran lahopuuta, vaikka se selkeästi perinteinen talousmetsä onkin. Täällä ei ole hakkuita tai harvennuksia suoritettu ihan viime vuosina ja maisema on mukavan vaihtelevaa. Tarkkailen maata toivoen näkeväni tutun suppilovahveron pilkistävän sammalen joukosta. Kovin kauaa emme ehdi etenemään kun melkein jo kokonaan lahonneen kannon lähellä näen pienen suppisesiintymän. Innostan tytön mukaan hihkumaan löytöä, ja alamme molemmat poimia aarteita innokkaina koriin.
Lähistöllä ei näy enempää sieniä ja kuljemme pitkin metsää ilman sen kummempaa päämäärää. Ilo on suunnaton, kun seuraavan sienibongauksen tekeekin 9-vuotias tytär ihan itse! Suppiksia piileskelee mustikanvarpujen ja oksien alla mukava määrä. Tämä löydös jää silti retken viimeiseksi sieniesiintymäksi. Jossain vaiheessa pidämme hengähdystaukoa mättäällä istuen ja jopa maaten. Tyttö haluaa ottaa kuvan minusta kun hengittelen hetken metsäilmaa yläilmoihin sammalmättäällä katsellen. Miten rentouttavaa! On vahva tunne, että olen vieraana metsässä, ja kun itse kuljen avoimin mielin, metsä on vastaanottava ja saan viettää siellä rauhassa tämän hetken. Lapsen kanssa jakaen hetki tuntuu erityisen merkitykselliseltä.
Päätämme vaihtaa lokaatiota ja kömmimme takaisin metsäautotielle ja pujahdamme tien toiselta puolelta takaisin metsään. Täällä metsä näyttääkin täysin erilaiselta. Löytyy kangasmaastoa, vähän kalliota, puolukkaa ja avoimempaa maastoa. Puiden takana pilkottaa myös hakkuuaukea, jonka suuntaan emme halua nyt mennä vaan pysyttelemme kapeahkolla kaistaleella aukean ja tien välissä, nauttien nyt avoimemman metsän suomasta auringonpaisteesta. Päätämme pitää pienen evästauon sopivilla kivillä istuen. Koirakin malttaa jäädä rauhassa makuulle jalkojen juureen.
Kaivan repusta mehun, kupit ja rieskat ja nautimme niistä lämpimässä syyssäässä istuskellen ja niitä näitä höpötellen. Itse jään vielä kivelle hetkeksi istumaan kun tytär innostuu poimimaan lähistöllä näkyviä puolukoita. Juomakupit saavat toimittaa marja-astian virkaa ja kohta jatkan itsekin poimimaan puolukoita. Kun kumpikin kuppi on täynnä, ja retkellä pituutta puolitoista tuntia, päätämme lähteä pikkuhiljaa etenemään kohti autoa joka on parkkeerattu metsäautotien sivuun noin puolen kilometrin päähän. Haluamme silti viettää loppumatkaa mahdollisimman pitkään metsässä joten jatkamme autoa kohti metsää pitkin trackerista auton sijaintia bongaillen, ja hyppäämme metsäautotielle vasta lähempänä autoa. Korissa on puolisen litraa suppiksia, joista saa pienen keiton, ja mukilliset puolukoita - niistä ajattelen tekeväni mummun reseptillä hillotorttua.
Kotimatkalla juttelemme metsässä koetuista asioista ja mieli on iloinen. Vihreys säilyy mielessä pitkään ja virkistää vielä kotonakin melkein varkain. Erilaiset tuoksut ja valon siivilöityminen puiden oksien välistä jäävät ajatuksiin vielä pitkäksi aikaa metsästä poistuttuakin. Metsässä tuoksuu kuiva sammal, märkä lahopuu, suopursu, pihka, mätänevät sienet... mieletön cocktail tuoksuja! Kiireetön hetki, pysähtyminen ja pienten yksityiskohtien havainnointi on piristystä arkeen parhaimmillaan. Puunrungolla istuva kääpä, melkein nuppineulanpään kokoiset pienet hentovartiset sienet, erilaiset kasvit, jäkälät ja sammalet, ötököistä puhumattakaan. Tutkittavaa kyllä riittää kun malttaa katsella. Aikaa ei silti kulunut kuin muutama tunti, ja lähiluonnosta ei ole pitkä matka palata takaisin kotiin.
Kotona lapsi osallistuu mielellään vielä sienten puhdistamiseen, pullasudilla on kiva pyyhkiä sienistä pieniä roskia pois. Vaikkeivat sienet ole kaikille lapsille tuttuja tai mieleistä ruokaa, rohkaisen aina maistamaan keittoa tai kastiketta. Yllätys saattaa olla melkoinen, koska varsinkin miedot kanttarellit ja suppilovahverot ovat monesti helposti lähestyttäviä ja sopivat hyvin ensimaistiaisiin sienten maailmassa.
Tästä pienestä retkestä virkistyen päätän lähteä taas useammin lähiluontoon myös lasten kanssa ja tietoisesti ilman kiirettä tai sen kummempaa suunnitelmaa.