Jäkälän ja kangasmetsän maailmassa Rokuan kansallispuistossa

Tervetuloa Rokuan kansallispuistoon.

Kevät on taas edennyt Oulun korkeudellakin siihen vaiheeseen, jossa maasto paljastuu lumen alta. Rahkasammalet ja mustikanvarvut heräävät talviuniltaan ja kutsuvat retkeilijää havunneulasten peittämille vaelluspoluille. Lähdin uuden matkakumppanin kanssa laavustelemaan yön yli retkelle.

Kohteeksi valikoitui melko läheinen Rokuan kansallispuisto. Olin käynyt siellä viimeksi viisi vuotta sitten Kaikki kansallispuistot pyörällä -retkeni aikana. Jääkauden muodostamat suuret hiekkadyynit tarjoavat nykyaikana Geopark-alueen kauniin harjumaiseman: karun kuivaa kangasmetsää paksulla jäkäläpeitteellä. Rokua on harvoja paikkoja Suomessa jossa voi nähdä kuinka harmaanvalkoiselta pohjoinen mäntymetsä näyttäisi ilman poroja syömässä jäkäliä paljaaksi.

Valkoista väriä lisäsi myös vielä toukokuun puolessa välissä maanpintaa täplittävät viimeiset sinnikkäät lumialueet. Saapumisemme toivotti tervetulleeksi myös reipas räntäraekuuro, vaikka molemmille päiville piti olla luvassa pelkkää aurinkoa.

Lähes koko metsä on Rokualla harmaanvalkoisen jäkälän peitossa.
Rakeet jäivät vielä hetkeksi sulamaan viileässä kevätpäivässä.

Kirvesjärvelle suuntautunut koukkaus päättyi yllättäen yksityisalueelle, joten otimmekin kompassin kohti Saarisen kotaa. Yllätyksekseni kodasta nousi savu, vaikka Metsähallituksen luontoon.fi-sivusto kertoi näiden olevan lukittu ja käyttökiellossa. Emme sillä kertaa jääneet häiritsemään toista matkaajaa, joka näytti tekevän tarpeitaan kodan seinän juureen, vaan siirryimme evästelemään muualle Salmisen rantaan.

Aurinko pilkahti taas esiin, raesateen muuttuessa ensin hennoksi ripotteluksi ja lakaten sitten kokonaan.

Piknikille istuessa huomasin, että huolimattomasti mukaan ottamani teepaketti sisälsikin vain yhden teepussin kahdelle päivälle. Ups. Pohdimme tilanteen vaatimalla vakavuudella, kuinka monta laimeaa sitruuna-inkiväärikupillista yhdestä pussista saisi puristettua. Toivoin autosta löytyvän myös kaakaota.

Saarisen kota ei jostain syystä ollutkaan lukossa koronasta ja ilmoituksista huolimatta.

Opastuskeskus Suppa, jonne jatkoimme seuraavaksi, oli ymmärrettävästi suljettu koronan vuoksi. Tosin vasta kotiin palattuani opin, että opastuskeskus ensitsessä muodossaan sulki ovensa itse asiassa jo viime vuonna ja tilat yksityistettiin Rokua Outdoors -matkailuyrittäjälle.

Kävelimme läheiselle Jaakonjärven laavulle, jossa muistelin viime kerralla nukkuneeni polkemisesta väsyneenä ensimmäisen yön. Ainakin oletan olleeni kovin väsynyt, koska piskuisen järven ympärille oli rakennettu sen verran mökkejä, että ihan mistään luonnon rauhasta ei voinut puhua. Ehkä maisema oli myös muuttunut viidessä vuodessa.

Lähdimme kohti varsinaisen kansallispuiston rajaa ja siellä sijaitsevaa Loukkojärven laavua. Valtaosin mäntyjen ympäröivä polku nousi harjun laelle ilta-auringon valaisten maisemaa kuvauksellisesti.

Pieni soistunut järvi alkumatkasta sitkeiden lumipenkkojen reunustamana.
Vastavalo ja matalalla oleva aurinko tuo kuviin aina jotain erityistä.

Loukkojärven kota löytyi lopulta verkkaisen kävelyretken jälkeen. Joimme teen tilalle löytyneet kaakaot eväsleipien kanssa ja asettelimme makuupussit laavulle valmiiksi jo ennen hämärtymistä. Repusta oli unohtunut myös otsalamppu, ja varustelistassa oli muutenkin reikiä kuin lempikalsareissa. Hups.

Pyörämatkoilta autoretkiin siirtyessäni ajattelin pakkaamisen helpottuvan, kun ei tarvitsisi enää valikoida tarkkaan mitä voi ottaa mukaan, vaan voi nakata kaiken takapenkille. Mutta toisaalta auto täytyy pakata joka kerta, kun taas pyörälaukut täytetään ainakin minun tyylilläni vain kerran kesässä, jonka jälkeen tavarat löytyvät aina oikeilta paikoiltaan. Järjestelmää on joka tapauksessa selvästi syytä vielä hioa.

Sytytimme nuotion iltapalaa varten ja istuimme tulen ääressä seesteisen illan hämärtyessä. Ilma oli täysin tyyni, eikä mistään kantautunut ääniä.

Yön lämpötilaksi oli luvattu muutaman asteen pakkasia, joten makuupussissa sai olla vähän ylimääräistäkin mukana jotta tarkeni nukkua.

Maissia ja grillihalloumia sopivalla hiilloksella valmistettuna.

Tavoistani poiketen ja kirpeästä ilmasta huolimatta kömmin jalkeille jo viideltä, koska auringonnousu valaisi puita kauniisti. Nappasin kameran mukaan aamulenkille maisemia ja luonnon yksityiskohtia tutkimaan. Kävelin luontopolkua alas Loukkojärven rantaan. Ihailin jään maalaamia kauniita kuvioita veden pinnalla, hypistelin ja haistelin suopursujen huumavaa tuoksua, sekä kuvasin palleroporonjäkälää vatsallani maaten.

Maailma on aamuisin aina tuoreimmillaan ja kauneimmillaan, eikä aikaisia herätyksiä luontoretkillä tarvitse koskaan katua. Tälläkin kertaa parhaat otokset kameran kennolle taltioituivat aamukävelyltä.

Laavulle palattuani univaje muistutti kuitenkin itsestään, joten jatkoin puolittaista torkkumista lähes keskipäivään asti. Säätila tarjosi vielä viimeisen yllätyksen herättyämme lopulta napakkaan lumisateeseen. Onneksi ei ollut kiire minnekään, vaan saimme nauttia varsinaisesta Hidasta elämää -aamusta syöden aamupalaa viltin alla, jutustellen ja hengaillen leirissä tuntikausia ennen kuin lopulta lähdimme hiljalleen kohti paluumatkaa.

Näin onnistuneita retkiä saa harvoin kokea.

Loukkojärven laavu oli arkkitehtuuriltaan erilainen kuin mikään muu näkemäni. Leveä suuaukko lisää viihtyvyyttä.
Luonnon omaa jäätaidetta.
Suopursun tuoksu on suorastaan huumaava.
Palleroporonjäkälän kiehtova rakenne aamuauringossa.
Varhain aamulla voi kuvaajan silmä löytää maastosta kauniita aarteita.