Potkutellen Liesjärvellä

Kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Visit Tammelan kanssa. Kansikuva: Sanna Hamppu

Talviseen kansallispuistoon voi lähteä suksien ja lumikenkien lisäksi vaikka potkukelkalla. Potkuri on ollut perinteinen kulkupeli Suomen talvessa. Kelkkaretken kohteiksi soveltuvat erityisesti loivapiirteiset maastot ja vesistöt. Liesjärven kansallispuisto on profiililtaan, etäisyyksiltään ja reiteiltään mainio potkuriretken kohde. Erärenki Jouni Palen vuokraa muun muassa lumikenkiä ja potkukelkkoja.

Liesjärven kansallispuisto sijaitsee Hämeen järviylängöllä. Melko pieneen kokoonsa nähden se tarjoaa monipuolisen valikoiman luontoelämyksiä ja katsauksen sadan vuoden takaiseen maalaiselämään. Kakkostien varressa sijaitseva kansallispuisto sopii kaiken ikäisille ympäri vuoden ja sinne pääsee myös julkisilla kulkuvälineillä.

Erärenki Jouni Palen tuo meille kotimaiset, Eslan puiset potkukelkat. Potkureiden metallijalaksiin on kiinnitetty muoviset levikkeet, jotka helpottavat kulkua pehmeämmässä lumessa. Isommassa kelkassa muovijalas on murtomaasuksen levyinen, pienemmässä hieman kapeampi. Reppu asetetaan kelkan istuinosaan ja kiinnitetään kumilenkillä tai irtohihnalla. Näin se pysyy kyydissä kovemmassakin vauhdissa ja töyssyissä.

Palen esittelee meille kartasta kansallispuiston nähtävyydet ja vierailemisen arvoiset kohteet. Lisäksi hän kertoo, missä sijaitsee kansallispuiston tämänhetkinen ainoa sula paikka ja kehottaa pysymään riittävän kaukana siitä. Jään paksuun on useampi kymmenen senttiä, mutta otamme turvallisuusvälineiksi mukaan naskalit ja heittoliinan.

Kelkalla potkuttelu sujuu tavallisillakin kengillä, mutta nastakengillä se on mukavampaa ja tehokkaampaa, varsinkin jos tien tai reitin pinta on liukas tai jäässä. Kaverillani on nastakengät. Saan Palenilta mukaan jalkineisiin kiinnitettävät liukuesteet, joiden pohjassa on nastoja. Ne ajavat saman asian.

Lähdemme liikkeelle puiden reunustamaa metsätietä pitkin. Tien pinta on tasainen ja liukas. Potkukelkka kulkee kevyesti eikä edes reilun kymmenen kilon repun paino tunnu haittaavan menoa. Suuntana on kansallispuiston etelälaidalla sijaitseva Korteniemen perinnetila.

Jyrkimmissä ylämäissä on noustava jalaksilta ja talutettava kelkkaa. Loistavan luistavasta alustasta johtuen alamäissä potkurilla saa vastineeksi kunnon vauhdit. Kannattaa huomioida, että leveät muovijalakset vähentävät kelkan ohjattavuutta ja jarruttamista liukkaalla pinnalla. Huomaan tämän omakohtaisesti oikealle kaartuvassa jäisessä mäessä. Seurauksena penkkaan ajo ja kaatuminen varsin kovassa vauhdissa.

Upean luontonsa lisäksi Liesjärven kansallispuisto on tunnettu Korteniemen perinnetilasta. Vanha metsänvartijan tila on ollut Metsähallituksen omistuksessa 1870-luvulta lähtien. Pihapiiri rakennuksineen, puutarhoineen ja viljelyksineen ei juurikaan ole muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana.

Kesäisin Korteniemessä tapaa alkuperäisrotujen kotieläimiä ja viljely tapahtuu perinteisin työtavoin. Esimerkiksi ruis leikataan käsin ja puidaan riihessä. Kansallispuiston tunnuksessa onkin rukiin tähkä ja ruiskukka. Myös yleisö pääsee osallistumaan Korteniemen perinnetilan talkoisiin.

Korteniemen perinnetila on avoinna yleisölle toukokuusta syyskuulle. Maaliskuun alussa Korteniemi viettää vielä talvista hiljaiseloa ja kylpee pilvettömän taivaan kevätauringossa. Auringon lämpö saa räystäillä roikkuvat jääpuikot sulamaan ja tipauttamaan pisaroitaan. Nautimme historiallisesta miljööstä, lämmöstä ja lounaan ruokatermarista.

Jatkamme matkaa ja poikkeamme metsään ennen Liesjärven jäälle siirtymistä. Osa kansallispuiston metsistä on yli satavuotiaita aarniometsiä. Nuorempaa metsää on myös paljon, sillä metsätalouskäyttö jatkui kansallispuiston perustamiseen asti. Kansallispuistosta löytyy myös suoalueita ja harjuja. Lahopuuta riittää ja alueella pesii ainakin viisi eri tikkalajia.

Puiden oksilta sulanut vesi on yöpakkasten myötä kovettanut lumen pinnan kovaksi ja hämärässä kuusikossa on varsin helppoa liikkua potkurilla. Ilo jää melko lyhyeksi, sillä siirrymme jäälle. Siellä on puuterimaista lunta reilu kymmenen senttiä. Vaikka on ollut useita aurinkoisia päiviä, on päivälämpötila pysynyt vielä pakkasella, eikä hankikantoa ole päässyt muodostumaan.

Seuraavat tunnit käyvät jo kuntoilusta. Vauhtia potkiva jalka uppoaa lumeen ja antaa periksi. Kelkan muovijalakset eivät pysy lumen pinnalla ja kyntävät lumessa. Kroppa hikoilee, lumilakeudella potkuttelu alkaa tuntua reisissä ja pakaroissa. Kelkan jalasten jäljet leikkaavat järvellä liikkuneiden kettujen, näätäeläinten ja oravan jälkijonot.

Pienen saaren männyn latvassa on sääksen pesä. Kalasääski on isokokoinen ja kalaa syövä petolintu, joka talvehtii Afrikan eteläosassa. Takaisin pohjoiseen se palaa, kunhan vesistöt aukeavat. Osassa kansallispuiston saaria on maihinnousu- ja liikkumisrajoitus 15.4.-15.7. Rajoituksella halutaan suojella lintujen pesintää.

Savilahden telttailualueen läheisyydessä kulkumme helpottuu. Paikallinen hiihtolatujen tekijä on latujen lisäksi lanannut jäälle hieman potkukelkkaa leveämmän uran. Jäätyneellä uralla potkuttelu on suorastaan juhlaa ”umpisessa” kahlaamisen jälkeen. Savilahdesta reitti vie alueen kuuluisimmalle luonnon nähtävyydelle. Kapea Kyynäränharju erottaa Kyynärä- ja Liesjärvet toisistaan. Järvet ovat yhteydessä toisiinsa kapean salmen, Juovan kautta.

Salmen virta on voimakas ja se taitaa pysyä auki koko talven. Viimeaikaisten pakkasöiden jäljiltä sula näyttää hieman pienentyneen. Sulaa kohti johtavat jäljet paljastavat ensimmäisten laulujoutsenten saapuneen. Lintumaailman jumbojetin laskeutuminen on jälkien perusteella näyttänyt menneen hieman pitkäksi. Alas lasketut laskutelineet ovat liukuneet jäätä pitkin ja vauhtia on yritetty hidastaa siivillä. Liuku-uran vieressä on kauniit jäljet joutsenen siipisulista.

Siirryn auringon laskiessa Kyynäränharjulta Savilahteen. Ehdin pystyttää teltan juuri ennen pimeän saapumista. Myös pakkanen tuntuu kiristyvän ja teen tulet nuotiopaikalle. Yöksi on luvattu noin viidentoista asteen pakkasta. Paahdan nuotioritilällä jo hieman jäätyneitä leipiä iltapalaksi ja juon kuumaa kaakaota. Samalla sulattelen lumesta vettä termospulloon. Nuotio hiipuu hiljalleen ja kuun sirppi nousee metsän takaa kirkkaalle taivaalle. Auringonlaskun kajo värjää vielä hieman taivaanrantaa, mutta kohta syttyvät tähdetkin. Niitä en enää näe, sillä makuupussi kutsuu päivän potkuttelun päätteeksi.