Luiron historiaa jokiveneen kyydissä

 Venekuski vaihtamassa jokiveneeseen.

Kullervo Kemppinen sen tiesi jo 1950-luvulla: Luirojokea pääsee venepelillä kätevästi ylöspäin. Jopa suoraan keskelle nykyistä Urho Kekkosen kansallispuiston erämaata. Silloin maisemissa ei tosin ollut Lokan tekoallasta. Matkustin UK-puiston eteläpuolella sijaitsevaan Lokan kylään ja sain sieltä poromies-matkailuyrittäjä Raimo Mattilalta venekyydin Karapuljuun.

Hyppään kyytiin Raimon katettuun veneeseen ja lähdemme Lokan satamasta kohti pohjoista. Vesi edessä on laaja kuin pieni meri, mutta silti Raimo seuraa kaikuluotainta silmä tarkkana. Syytä onkin, sillä iso osa tekoaltaan alle jääneistä metsistä jätettiin hakkaamatta ja pystyyn.

Veden pinta nousi entisestä noin viisi metriä. Puiden latvat tavoittelevat paikoittain edelleen veden pintaa.

Venematkan aikana on mukava kuunnella Raimon jutustelua alueen historiasta ja luonnosta. Lokkalaisia on aikojen saatossa koeteltu ihan riittävästi. Sota-aikana neuvostodesantit lahtasivat kyläläisiä ja polttivat kylän. Oman tuhonsa saivat aikaan saksalaisetkin ja 1960-70-lukujen vaihteessa tulivat suomalaiset. Vesivoimayhtiön herrat hukuttivat tekoaltaaseen Lokan lisäksi pari muutakin kylää.

Toimenpiteitä ja niiden seuraamuksia on vaikea ymmärtää tämän päivän vinkkelistä, vaikka molemmista muistuttavatkin muistolaatat: desanttitihutöistä muistolaatta kivipaadessa ja toinen tekojärveen hukutetun tuulimyllyn kumpareella. Mieletöntä luonnon ja kulttuurin tuhoamista.

 Muistolaatta Lokan tekoaltaassa.

Luirojoen nykyuoman lähestyessä vaihdamme kulkupeliksi matalapohjaisen jokiveneen. Tekoaltaalla oli kieltämättä aavemaista seurata kaikuluotaimen kuvaa. Luirojoen vanha uoma näkyy edelleen Tekojärven pohjassa parisen metriä syvänä urana.

Siellä se pohjassa luikertelee yhtä kiemuraisena kuin vanhoissa kartoissa tai jäljelle jäänyt uoma nykyisten aapasoiden ja koivikoiden keskellä.  Hetken leikin ajatuksella tekoaltaan tyhjentämisellä. Sen jälkeen luonto varmaankin hoitaisi omansa ja Luiro palaisi ikiaikaiseen uomaansa. Samaan, mistä Kullervo Kemppinenkin jo kertoi.

 Tyyni ja rauhallinen Luirojoki.

Jokiveneellä Luiroa pitkin lähestyminen avaa Saariselän suurtunturit uudella tavoin. Lokan yli veneillessä Nattaset jäävät vasemmalle ja luikerteleva Luiro paljastaa välillä eteensä Sokostin ja Vongoivan tuntureiden hahmot. Sinne suuntaan minäkin, mutten vielä tällä reissulla.

Aurinkoisen loppukesän päivän veneretken kruunaavat vaihtuvat maisemat ja lintuhavainnot. Sininen taivas ja valkoiset pilvet heijastuvat Luiron pintaan ja suo hehkuu keltaisen eri väreissä. Kesän runsaiden sateiden jäljiltä vettä on kuulemma enemmän kuin kevättulvien aikaan.

Havislista pitenee Lokalla nähdyn merikotkan lisäksi muutamalla kalasääskellä ja kurjella, pienempiä vesilintuja unohtamatta. Venematkalla saattaa toisinaan nähdä hirviäkin. Tällä kertaa nisäkäslistaan merkitään karhun metsästäjiä koirineen.

 Mitä parhain keli makkaranpaistolle.

Saavumme Karapuljuun. Rannasta lähtee kulkijoita nähnyt pitkospuupolku. En ehdi kunnolla rinkkaani nostaa veneestä, kun Raimo on jo raapaissut tulet ja laittanut kahvipannun porisemaan. Kahvit juomme ja makkarat paistamme ja sen jälkeen Raimo lähtee Luiroa myötävirtaan kotia kohden ja minä jään pitkospuiden päähän.

Karapuljun autiotuvalta ei ole kuin kahdeksan kilometriä Luirojärvelle. Hyvin suunniteltuna ja toteutettuna Helsingistä ehtisi periaatteessa saman päivän aikana illaksi Luirolle saunomaan. Mutta se onkin oma tarinansa.

 Seuraavaa tarinaa on hyvä pohtia kahvikupin äärellä.