Kolvananuuron rotkolaakso Pohjois-Karjalassa

 Suo rotkon pohjalla.

"Uuron reitti, 5 km, on rengasreitti, joka kulkee paikoin erittäin vaikeakulkuisessa maastossa. Rotkoon laskeudutaan vanhaa tienpohjaa myöten. Uuron pohjalla reitti kulkee suon kautta tulentekopaikalle, jonka jälkeen reitti jatkuu rotkolaakson eteläpäässä vaikeakulkuisessa kivikossa. Rotkon päässä polku nousee jyrkästi ylös rotkon oikealle reunalle, jota reitti seurailee jonkin matkaa. Maisemia voi siis ihailla niin rotkon reunalta kuin pohjaltakin. Ylhäältä rotkon reunalta polulta erkanee vanha tienpohja, jota pitkin reitti etenee, kunnes siirrytään takaisin polulle, joka vie lähtöpisteeseen. Kiertosuunta on myötäpäivään. Vaativuustaso korkea. Ohjeellinen kulkuaika on 3 tuntia." (lähde: luontoon.fi)

 Nokipannu luonnollisessa elementissään.

Olen edellisenä iltana saapunut myöhään Kontiolahdelle ja väsymys tuntuu kehossa kokonaisvaltaisena kipuna. Aamulla syntynyt päätös siitä, että ilta on pyhitetty pelkästään levolle, saa väistyä samoin tein, sillä keho tarvitsee nyt liikettä lääkkeeksi. Mennyt vuosi on ollut elämäni raastavin. Paljon on ollut työstettävää, hyväksyttävää ja ennen kaikkea opittavaa. Viikonlopun aloitukset ovat olleet vaikeimpia, siksi tänäänkin perjantaina klo 16 suljen tietokoneeni ja päätän lähteä ”jonnekin metsään”. Pakkaan reppuun riippukeinun, makuupussin, tyynyn, nokipannun, kirveen, puukon sekä kasan ruokaa ja juomaa kylmäkalleineen. Painoa repulle kertyy reilut 15,3kg, joten se tuo oman haasteensa patikointiin.

 Retkieväiden syönti ei välttämättä tarvitse olla kärvistelyä.

Tällä kertaa suuntana on Kolvananuuron rotkolaakso. Rotko, tuo laakso, joka jaksaa aina vain hämmästyttää ja kummastuttaa pientä kulkijaa vuodenajasta riippumatta monimuotoisella maastollaan. Kolvananuuron sanotaan muodostuneen miljoonia vuosia sitten syväksi arveksi kallioperään ja se onkin kaikesta karuudestaan huolimatta yksi uskomattomimmista paikoista, jossa olen koskaan käynyt. Täällä, jos jossakin, ihminen tuntee itsensä todella pieneksi isojen kiviröykkiöiden ja historian muovaamien kallioiden välissä.

Miten monta tarinaa nuo kallionseinämät sulkevatkaan sisälleen, miten paljon ne ovatkaan nähneet elämää? Se on ainakin varmaa, että elämää on syntynyt ja elämä on jatkunut kaikista arpien muovaamista kolhuista huolimatta.

 Vanhat pitkospuut ovat vielä käyttökunnossa.

Rotkonpohjalle laskeudutaan vaativaa maastoa pitkin ja tässä vaiheessa onkin hyvä muistuttaa siitä, että nilkkoja tukevat kengät ovat tälle reitille ainoa oikea vaihtoehto. Suosittelisin myös kaiken varmuuden vuoksi, että rotkolaaksoon kannattaa tutustua ennemmin kaksin kuin yksin, jos se vain suinkin on mahdollista. Reitti on sen verran vaativa ja vaaroja täynnä, joten hyvä olla joku tukena ja turvana.

Rotko avautuu edessäni kaikessa vehreydessään auringonsäteiden saattelemana. Haasteensa ja vaikeutensa reitin etenemiseen tuovat nuo lukuiset kaatuneet puut, joita matkan varrelta löytyy ”kasoina” 12kpl, niin kuin on kuukausia vuodessa, niin kuin on myös kuukausia vaikeimmasta hetkestäni. Esteet on tehty kuitenkin ylitettäviksi ja niinpä ei ole vaihtoehtoja kuin mennä eteenpäin. Pienin askelin, ylitän yhden kiven, yhden puun, - step by step, niin kuin olen ylittänyt jokaisen päivän, kuukauden ja kokonaisen vuodenkin.

 Tielle voi sattua joskus isompiakin esteitä.

Koska ollaan aivan kesän alussa, on luonto herännyt eloon kaikissa mahdollisissa vihreän moninaisissa sävyissä. Vihreä väri symboloi toivoa ja uudistusta, luo harmoniaa ja tasapainoa. Ennen kaikkea vihreä väri rauhoittaa ja siksi luonto tekeekin ihmeitä mielelle ja keholleni.

Reitin kasvillisuus on jotain aivan sanoin kuvaamatonta. Rotkon penkkaa reunustavat isot saniaislehdot ja ilma on lähes trooppinen. Lämpöä on lähes +25 astetta, mikä tarkoittaa sitä, että yhtään ei voi pysähtyä, sillä itikoiden sumuparvi on heti kimpussa.

 Saniaiset kasvavat rehevinä polun molemmin puolin.

Olen tarponut reittiä vajaa puolitoista tuntia, kun energiavaje ottaa vallan. Edessä häämöttää reittini vaikein ylitys ja tässä kohtaan teen totaalisen virheen. Ylitettävän puun korkeus on huomattavan suuri ja päätän kiertää sen. Lähden väärään suuntaan, väärään aikaan, käännyn vasemmalle, kun piti kääntyä oikealle. Lähden kapuamaan rotkonpohjalta rinnettä ylös. Polkua ei näy ja tiedän sisimmässäni, että suuntani on väärä, mutta haluan silti katsoa mitä toisella puolella rotkoa on, mihin tämä polku minut vie. – Voin sanoa, että tuosta käännöksestä ei mitään hyvää seurannut. Olisi pitänyt taistella, olisi pitänyt yrittää, olisi pitänyt sinnitellä, aina ei vain jaksa. Joskus pitää vain luovuttaa. Astelin täysin harhaan, eksyin, uuvuin ja lopulta oli palattava takaisin ja ylitettävä se suurin ja viimeisin este.

Syksyllä reitin kiertoon meni vain kaksi tuntia, vaikkakin silloin kivet olivat todella liukkaita. Nyt patikointiin meni reilut 3h, tuon ylimääräisen tarpomisen vuoksi. Kilometrejä tuli viiden sijaan lähes kahdeksan.

 Raskaan patikan päätteeksi riippumaton syleilyyn on mukava kellahtaa.

Ajatuksenani oli jäädä yöksi rotkon näköalapaikalle, mutta se jäi vain ajatustasolle, sillä itikoita ja muita pörriäisiä oli ihan liikaa. Jatkoin matkaani yhdelle lempipaikoistani niemekkeen kärkeen ja ripustin sinne riippukeinuni. Paljon ei tarvinnut tällä kertaa nukkumattia houkutella, sillä nukahdin täysin raukeana, kaikkeni antaneena.

Elämä kantaa, jos annat sille mahdollisuuden.