Muddusjärven luontopolulle

 Näkymät lintutornista.

”Kauheessa kiireessä Kaamasen tiellä, lähteellä Masa joi kauhasta”, lauleskeli Junnu Vaino matkallaan pohjoiseen. Minä en pakkaa reppuuni kauhaa vaan vesipullon ja hieman evästä. Kaamasen Toivoniemessä ollaan ja on aika tutustua lähimaastoon. Kello ei ole vielä aamuseitsemää, mutta elokuun alun aurinko on kivunnut jo melko ylös. Ylös aion kivuta minäkin. Matkalla Muddusjärven luontopolulle tarkoitukseni on käydä Kaamasen lintutornissa.

Toivoniemen lintutorni kurottaa puiden latvojen yläpuolelle Kaamasjoen suulla. Joki saa vetensä Muotkatuntureilta ja laskee ne Muddusjärvestä Kettujokeen ja edelleen kohti Inarijärveä. Lintuharrastajien mukaan Toivoniemen torni on paras lintujen tähystyspaikka Inarissa ja alueella kerrotaan nähdyn yli 70 lajia. Näkymä tornista on hulppea viereiselle Vastusjärvelle ja ympäröivään maastoon. Lännessä siintää Muotkatunturin erämaa-alue. Loppukesästä lintuja ei tornista juuri näe. Iso lintu lekuttelee kauempana veden yllä. Ilman kiikareita arvelen sen olevan kalasääski.

 Luontopolun vieressä kaatunut kelopuu.

Aikani fiilisteltyäni laskeudun tornista alas ja jatkan matkaani kohti Muddusjärven rannassa kiertelevää luontopolkua. Saamelaiset tuntevat järven Muddusjávri nimellä ja suomeksi sitä kutsutaan nimillä Muddusjärvi, Mutusjärvi tai Muttusjärvi. Parikymmentä kilometriä pitkän järven pääallas on syvä, mutta lahdet matalampia. Muddusjärvessä esiintyy kymmenen kalalajia, joista arvokkaimmat ovat siika, taimen, nieriä ja harjus. Toki sieltä löytyvät tutummat ahven ja haukikin. 

Luontopolun aloituspaikalle on viitoitus nelostieltä (E75). Muddusjärven metsäluontoon pääsee tutustumaan merkityllä reitillä, jonka pituus on noin kuusi kilometriä. Parisenkymmentä vuotta sitten perustetun luontopolun varrella on ollut 14 numeroitua rastia. Nyt niistä on osa poistettu ja osa viitoista kaatunut tai kaatumaisillaan. Reitti kulkee kangasmetsässä ajoittain kapeana kävelypolkuna, toisinaan leveämpänä mönkijäurana ja yhtyypä se paikoin moottorikelkkauraankin. Luontopolku on helppokulkuista eikä mainittavia nousuja tai laskuja ole. Punaisia reittimerkkejä on maalattu puun runkoihin.

 Pientä evästä voi poimia suoraan varvikosta.

Kameran liipasinsormeni on violettina. Ei otetuista kuvista, vaan jatkuvasta pysähtelystä mustikkamättäillä. Toisin kuin eteläisemmän Suomen pippurin kokoisiksi kutistuneet mustikat, täällä marjat ovat reilun kokoisia, meheviä ja maukkaita. Heinäkuun helteet ylsivät pohjoisimpaankin Lappiin ja marjat ovat kypsyneet etuajassa. Sieniä ei juuri näe, muutamia haperoita lukuunottamatta.

Mätäsherkuttelusta huolimatta pääsen vihdoin perille pienellä niemellä sijaitsevalle tulipaikalle. Upealla paikalla, Muddusjärven rannassa nököttää harmaantunut puulaavu. Saamelaisalueen koulutuskeskuksen huoltamalla tulipaikalla on lisäksi kuivakäymälä ja polttopuukatos. En tällä kertaa tee tulia vaan istahdan nuotiopaikkaa kiertävälle kehälle nauttimaan eväitä ja tuijottamaan järvelle. Syksyn edetessä aion palata laavulle yötä viettämään.

 Muddusjärven puulaavu.
 Vanha puunkanto kasvaa vielä pientä elämää.

Niemen edustalla ja kauempanakin järvellä sininen ja vihreä vuorottelevat. Järvikorte on Lapissa yleinen vesikasvi, jota on kerätty karjalle rehuksi ja poroille lisäravinnoksi. Se niitettiin kaksiteräisellä viikatteella ja laitettiin kuivumaan puisille aidoille eli haasioille. Haasioiden harmaantuneita jäänteitä näkyy vieläkin lähisaarten rannoilla. 

Luontopolun nuotiopaikan läheisyydessä on sijainnut muinainen saamelaisten asuinkenttä. Siitä kielivät runsas ja rehevä kasvusto ja vanhojen rakenteiden kiviröykkiöt. Tuoreempaa historiaa löydän paluumatkalla luontopolun lähtöpaikalle. 

Toisen maailmansodan aikana Kaamasessa sijaitsi merkittävä saksalaisjoukkojen huoltokeskus. Luontopolun taulu kertoo paikalla sijainneen saksalaisten virkistäytymistuvan tai pesulan. Alueen metsistä löytyy kuulemma edelleen melko paljon sota-ajan romua. Muddusjärveen liittyy myös mielenkiintoinen tarina järveen pudonneesta saksalaisesta sotilaskoneesta.

 Se kuuluisa poronkusema.

Keskipäivän aurinko porottaa kuumasti ja mittari lienee kivunnut jälleen lähemmäs kolmeakymmentä astetta kun palaan takaisin pikitien reunaan. Junnu Vainion manaamaa ruuhkaa ei tiellä ole. Sen sijaan vastaan tulee viiden poron partti. Hetken siinä mittailemme toisiamme ja tilannetta, joka kuitenkin päättyy poronkusemaan. Odotan kunnes poikaporukka pääsee metsään ja jatkan omaa matkaani.