Utsjoella Suomen pohjoisin lehtojensuojelualue

 Tulevat luonto-ohjaajat lehtojensuojelualueella.

Lapin luonto yllättää monipuolisuudellaan. Aivan ensimmäisenä ei tulisi mieleen, että tunturiylängöllä voisi törmätä lehtojensuojelualueeseen. Näin pääsi käymään Suomen pohjoisimmassa kunnassa, Utsjoella. Olimme opiskelijakavereiden kanssa kasvikurssin retkellä Kevon luonnonpuiston itäpuolella. Tsieskuljoen varresta löytyi rehevä kotkansiipilehto, maamme pohjoisin lehtojensuojelualue.

Lehdot ovat rehevimpiä ja runsaslajisimpia metsätyyppejämme. Lehtoja esiintyy koko Suomessa, mutta monin paikoin vain pienialaisina saarekkeina. Lehtojen osuus koko Suomen metsäalasta on vain noin yksi prosentti. Lehtojensuojelualueita on valtionmailla 46 ja niiden yhteispinta-ala on 11 neliökilometriä. Lehtojen suojelun tavoitteena on säilyttää edustavat näytteet lehtokasvillisuusvyöhykkeille ominaisista lehdoista ja suojella ja hoitaa alueita siten, että niiden biologisesti arvokkaimmat piirteet säilyvät. Lehtojensuojelualueilla voi liikkua jokamiehenoikeuksin, mutta leiriytyminen ja tulenteko on kielletty. (metsa.fi)

 Hyvää sytykettä ei sovi palovaroituksen aikaan käyttää.

Luonto-ohjaajan opinnot Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa sisältävät erittäin paljon luonnossa liikkumista ja erilaisissa luontokohteissa vierailuja. Kohdevierailut lähialueelle ovat tärkeitä paitsi lajituntemuksen, myös kulttuurin ja paikallistiedon takia. Parhaillaan menossa olevalle kasvikurssille lisähaastetta tuo kertarysäyksellä tullut kesä ja pitkät hellejaksot. Suurin osa normaalisti vielä tähän aikaan kukassa olevista kasveista on jo kukkinut tai kuihtunut. Ensimmäisten viikkojen aikana olemme ehtineet koluta muun muassa jokivarsia, suon reunoja, niittyjä ja tuntureita. Inarijärvelle suuntaamme ensi viikolla.

Tsieskuljoki laskee mutkitellen tunturin rinnettä Kenesjärven ja Kevon tutkimusaseman välimaastossa. Kotkansiipilehdolle on nelostien varresta matkaa parisen kilometriä ja lähdemme kiipeämään rinnettä ylöspäin. Kasvikurssin opettaja Vesa pysäyttää ryhmän aika ajoin, poimii kasveja ja kierrättää ne opiskelijoilla: jo tunnistettujen kasvien nimiä kerrataan ja uusille tuttavuuksille yritetään keksiä nimiä. Metsän menninkäisten pikarille, torvijäkälälle löydetään tunturin rinteeltä värikkäämpi versio, punatorvijäkälä.

 Punatorvijäkälän hypistelyä.

Tämän kertaisen reppuretken teemana on kuitenkin sanikkaiset. Metsäimarteen hahmotan kolmiomaisena ja korpi-imarteen alimmat lehdet roikkuvat kuin mursun viikset. Vihdoin pääsemme Tsieskuljoen lehtojensuojelualueelle. Maa muuttuu märäksi ja kasvillisuus vehreämmäksi. Vettä virtaa pieninä noroina ja puroina lehdon pohjalla. Niitä ylitämme kiveltä kivelle tai mättäälle loikkimalla. Pitkävartinen saapaskin saattaa hörpätä, sillä vesi virtaa yllättävän syvinä uomina.

Pääsen kuivin jaloin Tsieskuljoen rantaan. Siellä minua tervehtivät väinönputken suuret ja vihreät pallomaiset kukinnot. Väinönputki on hyvin vanha ja edelleen yksi tärkeimmistä pohjoisen hyötykasveista. Saamelaiset ja muut pohjoisen kansat ovat esimerkiksi syöneet väinönputken nuoria versoja vihanneksena. Lisäksi sitä on säilötty kuivaamalla ja hilloksi keittämällä. Väinönputken juurista saatavia öljyjä on käytetty lääkkeenä muun muassa isorokon torjuntaan.

 Väinönputki jokimaisemassa.

Ripustan reppuni koivun oksaan ja lähden ottamaan valokuvia eri puolilta lehtoa. Lehdon kasvillisuus on erittäin rehevää ja koivutkin ovat kasvaneet melkoisen jykeviksi. Hiirenportaat ja kotkansiivet täyttävät puiden aluset kirkkaan vihreänä seinämänä. Näkymä on hieman epätodellinen. Kahlaamme parhaimmillaan jopa vyötärön korkuisten kotkansiipien keskellä. Tällä kertaa olemme paikalla vain oman porukan kesken, mutta hirven jätökset sekä joen rantapenkereen kalutut puut kielivät myös metsän pitkäkoipien viihtyvän täällä. Opettajamme kertoo kotkansiipien maistuvan myös hirville ja onpa joskus sattunut niinkin, että eläimet ovat ahmineet lähes koko kotkansiipikasvuston parempiin suihin.

 Reppuretken taukopaikka.

Jätämme satumaisen lehtomaiseman taakse ja kapuamme takaisin karummalle mäntykankaalle. Sieltä siirrymme evästauolle lähes tyynen Kevojärven rantaan. Loppukesän aurinko lämmittää mukavasti. Köllähdän kyljelleni heinikkoon kissankäpälien viereen ja kaadan termarista kahvia mukiin. Katselen järvelle ja kuuntelen vierestä laskevan puron kohinaa. Ei hullumpi tapa viettää koulupäivää.