Massaturismia Dolomiiteilla

 Näkymät Passo Valparolan huipulta.

Dolomiitit ovat oma vuorijononsa Pohjois-Italian Alpeilla. Ne ovat kuuluneet UNESCOn maailmanperintökohteisiin vuodesta 2009. Vuoret saavat ympäröiviä huippuja vaaleamman värinsä kalkkikivestä, joka muodostui muinoin meren alla. Kilometrien korkeudesta löytyvät merieläinten fossiilit hämmästyttivät tiedemiehiä noin 1800-luvulle asti.

Helteet olivat saaneet minut harkitsemaan jäämistä vuorille koko kesäksi. En halunnut jatkaa polkemista kohti Itä-Eurooppaa ja Lähi-Itää ennen kuin syyskuu toisi mukanaan lempeämpiä lämpötiloja. Olin myös kuullut Dolomiittien olevan maailman kaunein vuoristo. Odotukseni olivat siis korkealla. Tämä on tosin yleensä virhe, kuten tälläkin kertaa.

 Vuorenhuiput sumun piilottamana.

Ensimmäiset pari päivää olivat haastavia. Sesonkiaika aiheutti paljon liikennettä, sade kasteli varusteet, sumu piilotti näköalat, ja telttailin ukkosmyrskyssä. Sekä puskin monia ylämäkiä. Olisin voinut polkea helppoa reittiä Bolzanosta Bruneckin kautta pyöräteitä pitkin, mutta valitsin näkoalareitin. Selvan alppikylän kautta kivikkoisen Passo del Sellan yli, tuulisen Passo Pordoin ohi, pysähtyen hotellin suihkussa Passo Campolongon laella, ja telttaillen Passo Valparolalla. Huippu toisensa jälkeen.

 Hiihtohissillä matkustaminen oli mielestäni helpompaa kuin polkeminen.

Cortina d’Ampezzoon päästyäni en enää jaksanut kiivetä, vaan otin kyydin hiihtohissillä Monte Cristallolle yli kahden kilometrin korkeuteen. Sieltä löysin ensimmäisen hiljaisen paikan Dolomiiteilta pienen lammen reunalta. Rentouduin ilta-auringosta nauttien ja valokuvaten. Otin lammesta vettä matkasuihkuuni ja peseydyin vanhan männyn oksan alla kuunvalossa. Puurajan yllä ei ollut vaaraa ötököistä, joten levitin vain makuupussin maahan ja nukahdin tähtiä katsellen.

Olen paljon mieluummin tälläisen verrattain tuntemattoman lammen rannalla yksin, kuin esimerkiksi "Dolomiittien kauneimman järven” Lago di Braien maisemissa, jossa ympärillä häärii jatkuvasti bussilasteittain turisteja. Olen tyytyväisempi keskinkertaiseen valokuvaan paikasta, jossa tunnen rauhaa ja yhteyttä ympäristööni, kuin edes upeimpaan koskaan saamaani kuvaan, jos se täytyisi ottaa massaturismin kaaoksessa.

 Ilta-aurinko Valparolan huipulla. Telttailu oli kielletty, mutta muitakin leiriytyjiä oli vuorella melkoinen määrä.

Mitä enemmän matkustan, sitä enemmän ajattelen turismin vaikutusta luontoon ja ilmastoon. En koe suurta syyllisyyttä omasta pyöräilystäni - tätä lähemmäksi ekoturismia on vaikea päästä. Mutta varsinkin kaikki lentäen ja fossiilisilla polttoaineilla tehtävä kaukomatkustaminen kuluttaa resursseja ja rasittaa ympäristöä. Yksikin Aasian lento tuottaa yhtä paljon hiilidioksidia kuin keskivertoperheen asuminen 17 vuodessa.

“Mutta ulkomaalaiset turistit tuovat rahaa Suomeen!” Tämä on toki totta. Mutta samalla suomalaiset turistit vievät rahaa pois. Joskus mietin, että jos kaikki ihmisten ylimääräinen siirtäminen ristiin rastiin pitkin maapalloa jätettäisiin pois, talous olisi suurin piirtein samalla tolalla, resurssit voisi käyttää järkevämmin, ja ilmastonmuutoksen uhka olisi astetta pienempi.

 Tämä mitättömän pieni nimetön lampi oli lopulta ehkä koko Dolomiittien kohokohta.
 Siinä ne nyt ovat, kuuluisat Dolomiitit!

Tietysti tällaiset pohdinnat ovat epäkäytännöllistä idealismia. Ja seuraahan matkailusta myös henkistä hyvinvointia ja tärkeää muiden kulttuurien ymmärtämistä. Kunhan mutisen itsekkään ärtyneenä siitä, etten saa nauttia maailman kauneimmista maisemista täysin yksin! Olen myös pahentanut ongelmaa omalla lentomatkustamisellani nuorempana, sekä revontulikuvaajana kantanut korteni kekoon massaturismin edistämiseksi.

Mutta ainakin tässä kaikessa on hyvä syy yrittää nyt suosia lähimatkailua ja omin lihasvoimin tapahtuvaa liikkumista. Ei maailma tällä vielä pelastu, mutta askel on oikeaan suuntaan.

Tehkäämme siis enemmän reppuretkiä ja vähemmän kaukomatkoja.