Unohtuiko reissusta jotain?

 Saimaan järvimaisemaa kesäisenä päivänä.

Kesäinen Saimaa oli näyttänyt parhaat puolensa. Olimme kaverini kanssa meloneet koko päivän aurinkoisessa ja lähes tyynessä säässä. Retki oli sujunut leppoisasti upeasta järviluonnosta nauttiessa. Matkaan olimme lähteneet Mikkelin Anttolasta, mistä olimme vuokranneet kajakit reissua varten.

Tarkoitus oli kierrellä Luonterin sokkeloisilla vesillä ja illaksi etsiä sopiva saari leiriytymistä varten. Aurinko alkoi jo laskeutua kohti horisonttia, kun viimein löysimme laakean kalliorannan Neitvuoren lähettyviltä.

 Rantakivikkoa.

Vedimme kajakit rantaan ja siirsimme niihin pakatut tavarat maihin. Aurinkoisen päivän päätteeksi kallio oli vielä mukavan lämmin ja houkutteli hetkeksi siinä lepäämään. Teltalle löytyi sopivan tasainen paikka ja siirryimme aterian valmistamiseen.

Vesitiiviis evässäkki kalliolle ja retkikeitin esiin. Aurinko vielä paistoi, vaikkakin jo varsin matalalta. Sekoittelin kuivatun retkimuonan ohjeen mukaisesti kattilassa olevaan kylmään veteen ja liekin sytyttämistä varten pyysin kaveriltani tulentekovälineet.

Hiljaisuus.

Kaverini katsoi minua hieman hämillään ja kysyi, eikö ne tulitikut olleetkaan minulla. No ei ole.

 Leiripaikka ja järvimaisema iltahämyssä.

Autolla varusteita vesitiiviisiin säkkeihin pakatessa oletin kaverillani olevan tulitikut ja ilmeisesti hän oletti samoin. Tässä vaiheessa tupakkamiehet ja -naiset voisivat päästää röhisevän naurun.

Ei pitäisi olettaa mitään. Noloa. Todella noloa. Istuimme laskevan auringon viime säteiden valaistessa leiriämme. Viimeistä lämpöään luovuttava sileä rantakallio ja kylmä retkikeitin.

Vielä nolommaksi tilanteen teki se, että meillä molemmilla oli jo tuolloin retkeilykokemusta takana parikymmentä vuotta. Kaverini opetti oppilaitoksessa retkeily- ja elämyskursseja ja itse olin eräoppaan tutkinnonkin suorittanut.

 Kesäyönä näki vielä ilman nuotiotakin.

Mielen sopukoista kaivettiin auliot, ketolat ja coranderit sekä heidän selviytyimisoppinsa. Ensimmäiseksi kompassin suurennuslasilla yritimme hyödyntää auringon viime säteitä. Turha toivo. Ainoa käry oli 1970-luvun muistoista noussut. Suurennuslasi ja lottokuponkien mustat, jäljentävät välilehdet kevätauringossa syttyivät tuolloin tuosta vaan.

Eikä onnistunut kipinän iskeminenkään, vaikka kuinka yritettiin. Ei ollut sopivaa metallia, piikivestä puhumattakaan. Paristolla ja hienolla teräsvillalla olin joskus nuotion sytyttänyt. Paristo löytyi, muttei savua, saati tulta silläkään keinolla.

Viimeisenä keinona yritimme puukappaleiden avulla saada kitkaa syntymään ja purua kuumentumaan. Ei ollut kummoista tuliporaa saatavana ja kuuma taisi tulla lähinnä meille hinkkaajille.

 Rantamaisema yön hämärässä.

Lopulta oli uskottava, ettemme omin avuin tulia saisi syttymään. Sinänsä meillä ei ollut hätää. Syötävää ruokaa olisi lämmittämättäkin ja kesäyössä tarkenisi myös ilman nuotiota.

Nöyrinä ja noloina poikina hyppäsimme kajakkeihin ja lähdimme etsimään lähintä mökkiä. Siihen ei mennyt kauaa, sillä Mikkelissä on eniten loma-asuntoja maamme kunnista. Ystävällinen mökkiläinen kiikutti meille laiturin päähän askin tulitikkuja ja lähdimme melomaan takaisin leirisaareen.

Auringon laskettua, nuotion lämmössä ja savussa, ruoan ja oluen jälkeen koko tilanne hieman jo hymyilytti. Tuolle reissulle on jälkikäteen naurettu useasti, mutta tulitikkuja en sen jälkeen ole unohtanut matkasta.