Tunturivaellus ensikertalaisen silmin

 Vaelluksella on helppo hymyillä, väsyneenäkin.

23.8.2014:

Kun astuttiin metsästä motarille ja näin kaikki muut ryhmät, halusin vaan ryömiä omaan kolooni hiljentymään. Olin odottanut tuttujen näkemisen riemua ja tarinoiden jakamista, mutta kasvoille iski totaaliuupumus pelkästä ajatuksesta.

Näin kirjoitin ensimmäisen Lapin vaellukseni jälkeen. Takana oli viisi päivää Muotkatunturin erämaassa 20 kilon rinkan ja puolituttujen opiskelukavereiden kanssa. Lähes koko vaellus oli ollut sateinen, kylmä ja vähäuninen, mutta sen loppuessa halusin vain kääntyä saman tien takaisin erämaahan.

 Tuntureilla on parempi ihmisen olla.

17.8.2014 ensimmäinen vaelluspäivä:

Tuuli suunnistaa enkä tajua kompassista vielä mitään. Jossain vaellushuuruissa ajattelin, ettei tää rinkka ees paina paljoa. Kyllä painaa.

Lähteminen ensimmäiselle vaellukselle Lapin erämaahan tuntui lähipiiristä hullulta ajatukselta, mutta minulle se oli itsestään selvää siitä huolimatta, etten omistanut mitään vaellustarvikkeita, osannut suunnistaa tai ollut telttaillut muualla kuin festareilla. Turvan tunnetta toi se, että vaellus järjestettiin silloisen opiskelupaikkani Mikkelin ammattikorkeakoulun (nyk. Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu) toimesta ja vaellusryhmien vetäjinä toimivat kokeneet ohjaajat. Koulu myös tarjosi kattavan valikoiman lainavarusteita, joten reissuun oli mahdollista lähteä pienellä budjetilla.

Oma vaellusryhmäni koostui viidestä opiskelijasta, joista tunsin entuudestaan yhden. Suunnittelimme ryhmän vetäjän johdolla viikon ruoat ja vaellusreitin, mutta ensimmäisen vaelluspäivän aamuna autotien varressa sadevarusteita päälle pukiessamme olimme yhä lähes tuntemattomia toisillemme.

 Missä suunnassa aurinko edes on?

Muotkatunturin erämaan lakeuden näkemistä ensimmäistä kertaa ei voi verrata mihinkään muuhun. Vuoden 2014 elokuussa edessä avautui taivaalta roikkuvien sadepilvien verhoama puuton maisema, joka näytti harmaudessaan jatkuvan loputtomiin. Olo oli nöyrän hiljainen. En ollut ikinä nähnyt sellaista Suomea.

Ensimmäiset vaelluspäivät olivat täynnä innostusta. Pienimmänkin puron onnistunut ylitys tuntui mahtavalta ja porojen vilahtamisesta näköpiirissä hihkuttiin toisille. Kaikki oli uutta ja jännittävää.

 Suuntaa ei parane hukata erämaassa.
 Soppa on kohta valmista.

Päivien edetessä jatkuva tihkusade koetteli mielialaa. Kosteus tuntui hiipivän kaikkien vaatekerrosten läpi, ja märät sukat kepin nokassa muodostuivat jokailtaiseksi rutiiniksi. Edes jääkylmässä tunturipurossa kylpeminen ei saanut verta kiertämään tarpeeksi vikkelästi.

Kaiken kaikkiaan viikko oli haastava, mutta ikimuistoinen. Välillä vihasin hartioihin porautuvaa rinkkaa, jatkuvaa ulkona oloa ja naamaan lävähtäviä oksia. Heräsin joka yö kylmyyteen ja olin surkea sytyttämään nuotiota.

Toisaalta rakastin suomaisemia ja yksinkertaisia kävelemisen ja syömisen rytmittämiä päiviä, jotka antoivat mielen levätä. Opettelin suunnistamaan ja tunsin itseni voittajaksi, kun en eksyttänyt ryhmäämme. Viikon aikana leiritoimet rutinoituivat ja meistä hioutui yhtenäinen ryhmä, joka jakoi vaelluksen ilot ja surut keskenään.

 Koko porukka tiiviissä jonossa.

Siitä huolimatta, että tunsin itseni ajoittain kömpelöksi kaupunkilaiseksi, viikko Lapissa sytytti kipinän retkeilylle. Vaelluksen jälkeen perustin opiskelukaverini kanssa retkeilykerhon, päivitin retkivarusteita toimivampiin ja lähdin heti seuraavana vuonna takaisin Muotkalle uuden ryhmän kanssa.

Muotkatunturilla aloitin matkan, jolla olen yhä.