Pitkospuuta Torronsuon kansallispuistossa

 Torronsuon kansallispuiston maisemat lintutornista kuvattuna.

Torronsuo vetää reissumiehenkin hiljaiseksi. Olen enemmän metsien, tunturien mies ja siksi reppuretkeni suuntautuvat useimmiten muihin kuin suomaisemiin. Mutta on kevääseen heräävä suokin vaikuttava kokemus, hillittyine värisävyineen ja hiljaisine äänimaisemineen. Miltä täällä näyttääkään upeimpana ruska-aikana.

Torronsuon kansallispuisto sijaitsee Tammelan kunnassa valtatie 2:n länsipuolella. Reittien lähtöpisteenä on Kiljamon pysäköintialue. Kiipeämme pysäköintialueen läheisyydessä olevaan luontotorniin, joka kohoaa puiden latvojen yläpuolelle. Sieltä saa aavistuksen, kuinka laajalle Torronsuon kansallispuiston suomaisemaa riittää. Sieltä näkyvät myös Härksaareen, vanhalle louhokselle vievät pitkospuut ja sinne suuntaamme mekin. 

Jatkamme tornilta kohti pitkosten päätä ja jokin kiinnittää huomiotani maassa. Pienen pieni ja ruskea kyy lämmittelee aamupäivän auringossa. En ole koskaan nähnyt näin pientä käärmettä. Mittaa on noin kymmenen senttiä ja käärmeen paksuus häviää kastemadolle. Ehdin ottaa muutamia kuvia, kunnes luikero häviää heinien sekaan.

 Pieni luikertelija tiellä voi olla hankala havaita.

Torronsuolla uusitaan pitkospuita. Ne ovat ainoa järkevä ja mahdollinen tapa liikkua alueella ja samalla suojella herkkää suoluontoa. Metsähallituksen luontopalveluilla ei ole mahdollisuutta pitää rakenteita kunnossa kaikkialla, ja se joutuukin purkamaan pienen osan nykyisistä pitkoksista ja tulipaikoista. Päätös on synnyttänyt jonkun verran keskustelua retkeilijöiden keskuudessa.

Torronsuon kansallispuistoon on rakennettu myös esteetön reitti (noin 150 metriä) pyörätuolilla ja lastenvaunuilla kuljettavaksi. Avosuon reunassa polun päässä on tasanne, josta pääsee ihailemaan rahkasammalten valtakuntaa ja nuuhkimaan suopursujen tuoksua. Pysäköintialueelta voi myös kulkea pyörätuolilla metsäistä hiekkatietä 300 metrin matkan Kiljamon luontotornin juurelle. Luontotornin luona sijaitsevat esteetön tulentekopaikka ja Invakuivakäymälä.

 Torronsuosta voivat nauttia myös liikuntarajoitteiset.

Märässä maastossa pitkospuut helpottavat kulkemista melkoisesti ja matkamme etenee tällä kertaa mukavaa vauhtia. Toisinaan luontoretkillä pääsee rämpimään ihan kunnolla, varsinkin kun huolimattoman kartan luvun jälkeen onnistuu löytämään itsensä mitä mielenkiintoisimmista paikoista. 

100 päivän UK-puiston reissullani sain nauttia pitkoksista erityisesti Kemi-Sompion erämaassa. Siellä liikkuessani  ajattelin kiitollisena niitä miehiä, jotka olivat varmastikin pää ja selkä hiessä rakentaneet kulkua helpottavat puupolut meille retkeilijöille. Niistä mietteistä kertoo reissutarinani Oodi pitkospuille.

 Puilla voi tulla vastaan monenlaista kulkijaa.

Tällä kertaa valitsimme päivän reitiksi kolmen kilometrin pituisen polun, joka vie entisen louhoksen maisemiin. Olemme liikkeellä sen verran ajoissa, että alueella liikkuu vain muutama muu retkeilijä. Takaisin tullessamme, puolen päivän jälkeen, liikenne pitkoksilla on lisääntynyt huomattavasti. Vastaan tulee perheitä, pariskuntia ja kaveriporukoita. Luonnossa liikkuminen kiinnostaa eri-ikäisiä ihmisiä ja kansallispuistot ovat siihen mainioita kohteita.

Lumen sulamisen jälkeen suo näyttää paikoittain pienten lampien tähdittämältä keitaalta. Varsinainen kasvukausi ei liene vielä käynnistynyt ihan täydellä teholla, sillä suolle kuuluvat tuoksut puuttuvat vielä lähes kokonaan.

Myöhemmin kesällä täällä pääsisi ottamaan käyttöön kaikki aistit. Tuoksujen lisäksi tuntoaistikin pääsee osalliseksi. Näin alkukeväänä ilmasta puuttuvat kaikki lentävät ystävämme, hyttysistä paarmoihin.

 Suo heräilee vielä talven jäljiltä.

Vettä riittää pieninä lampareina ja isoina lammikoina. Sopivassa kulmassa katsottuna niissä näkyy heijastuksena taivaan sineä, kitukasvuisia puita ja pensaita. Äänimaisemassa on liikkeellä k-linja. Kurki huutelee jossain kauempana ja käki kukkuu äänekkäästi. Kuovin lentoa on mukava seurata useaan otteeseen ja jostain kuuluu kapustarinnan haikea piipitys.

Evästauolle pysähdymme pitkospuiden varteen rakennetulle penkille. Kävelyn aiheuttama tärinä pitkoksilla vaimenee eväiden syönnin ajaksi ja sisiliskot uskaltautuvat lämmittelemään harmaalle puupinnalle.

Kaivan termarin ja eväspussin repustani. Muutaman tunnin talsimisen jälkeen evässämpylä ja kahvi maittavat.

 Alussa oli suo, kuksa ja Olli.

Tauon jälkeen matka jatkuu ja mielessäni hyräilen Rauli Badding Somerjoen vuonna 1985 levyttämää Suon kulkija -kappaletta

Kuljen suota yksikseen
Ei toiset tiedä mihin meen
Väliäkö konsanaan
Mikä pistää kulkemaan

Mä käänny en ikänään
Pitkospuita pistelen
Ja tiedän aina
Mihin päin kävelen

Tiedän, mihin päin haluan ja jatkamme takaisin parkkipaikalle. Paluumatkalla kotikonnuille tarkoitus on poiketa vielä Liesjärven kansallispuistossa. Mutta mikä pistää kävelemään? Kyllä se on tämä maamme upea luonto. Ja maisemat. Ja mahtavat kansallispuistomme.