Alppimaisemia Passo Gavialla

 Passo Gavian eteläpuolen karu ja kivikkoinen tie.

Passo Gavia (2620m) on Alppien 10. korkein asvalttitie. Legendaarinen nousu on tuttu vähintään kaikille Giro d’Italiaa seuraaville. Itse tosin en ole kiinnostunut pyöräilystä urheilulajina, joten en tiennyt paikasta mitään ennen kuin kuskini kertoi reitin faktoja ja historiaa. Olin päättänyt liftata ylös, koska päätavoitteeni oli heti seuraava reilu 100m korkeampi nousu Stelvio Passille.

Pakettiauton noustessa kapeaa tietä puulinjan yläpuolelle leukani loksahtivat maisemia katsoessa. Gavia ei ollutkaan mikään ihan tahansa vuoritie. Harmaan kiven ja vihreän ruohon ja sammaleen värittämiä maisemia täplittivät sinnikkäät lumikinokset. Ei sähkölinjoja eikä asutusta, vaan lähes koskematonta vuorimaisemaa kauas kantamattomiin. Tien korkeimmalla kohdalla otin pyöräni autosta ja lähdin tutkimaan aluetta. Lähes heti näin elämäni ensimmäisen vuorikauriin, joka ei ollut moksiskaan minusta.

 Kuhan tässä kuljen.

En vielä tiennyt kyseessä olevan kansallispuisto, jossa telttailu on kielletty, joten etsin leiripaikkaa. Nero-järvi 220 metriä alempana vaikutti sopivalta. Muita ihmisiä ei näkynyt missään, sain koko vuoren itselleni. Käyskentelin kivikkoisella rinteellä ja kuuntelin tuulen ulinaa. Ensimmäistä kertaa liian pitkään aikaan koin sen vapauden tunteen, minkä voi löytää vain tällaisista paikoista.

Olin ehtinyt jo lähes unohtaa, kuinka tärkeätä minulle on päästä syrjemmälle nauttimaan luonnon rauhasta. Tiuhaan asutettu Eurooppa ei ole sielunmaisemani, vaan tarvitsen erämaakokemuksia ja ylhäistä yksinäisyyttä. Tuntea olevani pieni ihminen valtavalla planeetalla. Siinä on jotain rauhoittavaa ja tasapainottavaa.

Tätä tunnetta on liiallisen “sivistyksen" parissa mahdoton saavuttaa. Päätin olla jatkossa tarkempi pyöräilyreittini suhteen, jotta viettäisin paljon enemmän aikaa niissä kohteissa, jotka tarjoavat minulle eniten.

 Eiköhän tämä alue ola ihan riittävän hyvå yöpymiseen.

Tapasin aamulla Itävaltalaisen patikoijan nimeltä Andi. Hän oli niitä harvoja ihmisiä, joilla ei ole heti kiire jatkamaan matkaansa, vaan istui juttelemaan pitkään. Vaihdoimme ajatuksia pyöräilystä, mielestämme maailman kauneimmista paikoista ja ylimääräisen ajan tärkeydestä psyykkeelle. Myöhemmin mies tarjoutui ottamaan pyörälaukkuni autoonsa, jotta voisin polkea huipulla sijaitsevaan kievariin vähemmällä vaivalla.

Kun pääsin majapaikkaan, tarjoilijat huudahtivat iloisena italian ja englannin sekoituksena, että siinä se suomalainen viiden vuoden maailmanympäripyöräilijä nyt on! Uusi ystäväni oli kertonut tulostani. Omistaja halusi valokuvan Facebookiin ja nouti vanhan äitinsäkin minua katsomaan. Eikö täällä käynyt tarpeeksi muitakin eksoottisia matkaajia? Olin otettu, mutta hämilläni kaikesta huomiosta.

Lähes heti saavuttuani taivas repesi ukkos- ja raemyrskyyn. Ilman Andin apua olisin ollut vielä pitkään kiipeämässä rinnettä vailla suojaa. Taas kerran tuurini oli paikallaan ja oikea ihminen sattui oikeaan aikaan pelastamaan hankaluuksilta.

 On se ilmoja pidellyt.

Vietin pari yötä Gavialla, jonka jälkeen rullasin alas hakemaan lisää ruokaa. Kun yritin seuraavana päivänä liftata takaisin Ponte di Legnosta, tie vuorelle olikin suljettu moottoriajoneuvoilta pyöräilyn kannustamiseksi. Se siitä liftaamisesta - tällä kertaa piti päästä ylös omin voimin. Etenin valtaosan matkasta työntämällä pyörää. Projektiin kesti lähes koko päivä, mutta pääsin lopulta huipulle 2,6km korkeuteen väsynyttä ylpeyttä tuntien. Tällaisilla teillä taidetaan harvoin nähdä näin raskasta fillaria, ja ihan syystä.

Vietin Gavialla lopulta yhteensä viisi päivää maisemia ihaillen ja lyhyitä patikkaretkiä tehden. Kuvasin maisemia ja nautin olostani. On uskomatonta, että minulla on aikaa kaikelle tälle rauhassa reissaamiselle. Siinäpä fakta, josta ei koskaan pitäisi unohtaa olla kiitollinen.

 Epäonnistunut kuva yömaisemista.
 Auringonlasku vuoristossa.