Valoa luolan suussa

 Kah, mitä mainioin paikka nukkua!

Kaikissa matkoissa on ylä- ja alamäkensä. Viime aikojen hankaluuksien jälkeen (joista voit lukea alkuperäisestä blogistani), oli taas paremman tuurin vuoro. Olin jo kiivennyt pyörälläni Italian Alpeilla sijaitsevan Madonna di Campiglio -kylän korkeuteen 1520 metriin. Kyseessä oli ylivoimaisesti retken korkein kohta siihen mennessä. Jouduin kuitenkin palaamaan useita satoja metrejä alas Pinzoloon ostamaan uutta puhelinta edellisenä päivänä hajottamani luurin tilalle. En halunnut kuitenkaan kiivetä samaa mäkeä ylös toistamiseen, joten etsin bussipysäkin.

Autoa odottaessa paikallinen pyöräyrittäjä tuli kertomaan, että olen väärällä pysäkillä. Fillariystävällinen bussi lähtisi kolmen minuutin päästä viereisestä kylästä, enkä ehtisi siihen ilman apua. Mutta miehellä sattui olemaan kuskin puhelinnumero, johon hän soitti ja käski odottamaan vielä yhtä pitkän matkan polkijaa. Joskus matkalla törmää oikeaan ihmiseen oikealla hetkellä. Ehdin linja-autoon ja pääsin takaisin Campiglioon ongelmitta.

Dimarossa vietin yhden yön Warmshowers-isäntien luona (kyseinen saitti auttaa retkipyöräilijöitä löytämään yösijan). Mukava pariskunta Anna ja Pasqui tarjosivat suihkun, illallisen ja oikean sängyn, jossa nukkuminen sai matkaajan tuntemaan olonsa jo lähes normaaliksi. Sain myös hyvän vinkin seuraavaksi leiripaikaksi Ossanan kasvitieteellisen puutarhan takaa. Pasqui oli siellä töissä, joten sain kerrankin telttailla ihan luvan kanssa. Ja koska oli viikonloppu ja paikka siten suljettu, jäin vielä toiseksikin yöksi lepäämään.

 Itävaltalaisten 1860-luvulla rakentama Strinon linnake.

Jatkettuani matkaa tiellä tuli vastaan 1800-luvun linnake nimeltä Forte Strino, joka toimi nykyään museona. Hiekkatien varrella oli luola, jossa päätin välittömästi nukkua tulevan yön. Vesivarastoni eivät riittäneet seuraavaan päivään asti, mutta sain parkkipaikalla olleesta turistibussista pari pulloa. Museon työntekijä antoi epävarman oloisena luvan nukkua luolassa. Taisi pitää minua hieman omituisena. Mutta minusta olisi outoa olla nukkumatta luolassa Alpeilla kun siihen tulee tilaisuus. Eksoottiset yösijat tarjoavat unohtumattomia kokemuksia, mikä on retkeilyn suola.

Vaikka totta puhuen luolassa nukkuminen ei ollut lopulta erityisen mukava kokemus. Ohut patjani hävisi kamppailussa kivistä lattiaa vastaan ja nurkissa lymyili kookkaita hämähäkkejä. En voinut olla kuvittelematta katon romahtamista päälleni tai kivivyöryn tukkivan ainoan uloskäynnin. Heräsin aikaisin aamulla kuvaamaan sumua vielä puoliunessa. Mutta sainpahan uuden kokemuksen.

 En ole varma oliko tämä mukavampaa vai epämukavampaa kuin miltä näyttää.
 Sumuinen aamu vuoristossa on aina tervetullut näky.

Aamulla kiipesin loppumatkan Passo del Tonaleen 1870 metrin korkeuteen - taas uusi ennätys. Kylä oli jonkinlainen hiihtokeskus, eli ei erityisen kaunis tai kiinnostava. Kauniit havupuurinteet olivat paljaaksi hakatut laskettelijoiden, hiihtohissien ja hotellien tieltä. Luontokokemuksia etsivälle tällaiset näyt ovat lähinnä masentavia.

 Hiihtohissillä olisi päässyt alas seuraavaan kylään asti, mutta kukapa haluaisi jättää kivan alamäen pyöräilemättä.

Mieleen muistui Garda-järvi hieman etelämpää Milanon korkeudelta paria viikkoa aikaisemmin. Joku oli suositellut sitä hyvänä kohteena, mutta itse petyin karvaasti. Ehkä italialaisten standardien mukaan kyseessä on kaunis luontokohde lomailijoille, mutta pohjoismaisten silmien läpi näin vain järkyttävän turistihelvetin. Lähes koko järveä ympäröi loputon määrä kauppoja, kahviloita, jäätelökioskeja, baareja, yökerhoja, hotelleja ja kaikkea sitä mikä liiallisesta turismista seuraa. Olin silloin uinnin tarpeessa, mutta mukavan hiljaisen rannan löytäminen oli turha toivo.

Itse järvi ja maisemat olivat sinänsä ihan kivat. Paitsi että vesi haisi pahalta ja ilmansaaste piilotti osan ympäröivistä vuorista. Joskus kauan sitten Garda lienee ollut hieno paikka vierailla, mutta nykyään en voi suositella aluetta.

Kaiken kaikkiaan paikka oli hyvä esimerkki siitä, mitä voi tapahtua kun turismia tuetaan loputtomalla rakentamisella. Pelkkä ajatuskin siitä, että Suomen Lappi näyttäisi jonain päivänä samalta, pisti pelottamaan. Vaikka matkailu tuokin työpaikkoja ja taloudellista hyötyä, ei sen saa antaa tuhota alleen kaikkea kaunista.

Otin seuraavaksi suunnan kohti Passo Gaviaa, jonka maisemia ihminen ei ollut vielä liikaa pilannut.

 Moottoripyöriä saa näillä teillä väistellä satoja kertoja päivässä.