Talviretkeilyssä on omat niksinsä
Retkeily lumisessa tunturimaisemassa eroaa totaalisesti sulan maan retkeilystä. Toki samoja elementtejä sisältyy retkeilyyn molemmissa olosuhteissa, mutta kun lumen paksuus lähentelee metriä, täytyy toimintoihin varata huomattavasti enemmän aikaa. Ennen talviretkelle tai -leirille lähtöä, kannattaa harjoitella lumisissa olosuhteissa toimimista ja samalla totutella välineisiin ja varusteisiin. Tunnustan suoraan olevani ns. sulan maan retkeilijä ja siksi harjoittelu lumen kanssa on paikallaan.
Luonto-ohjaajan opiskeluihin kuuluu paljon toimintaa ulkona ympäri vuoden. Maalis-huhtikuun lukujärjestyksessä on muun muassa hiihtovaellus, talvileiri ja kalastamista. Jotkut meistä liikkuvat lumella ja lumessa kuin kotonaan, mutta suurimmalla osalla talviretkeilyosaaminen on melko vaihtelevalla tasolla. Henkilökohtaisesti olen yrittänyt petrata hiihtotaitojani tekemällä lyhyitä reissuja liukulumikengllä.
Hiihtovaelluksen ja talvileirin valmistautumiseen meille opiskelijoille kuuluu yhden yön retki lähimaastoon. Retken pääpaino on erilaisten majoitteiden pystyttämisessä sekä rakentamisessa. Muutaman kilometrin mittainen siirtymä tehdään hiihtäen ja ahkioita vetäen. Lipsuvat metsäsukset ja ahkion kanssa temuaminen ovat hyvää esimakua tulevaan hiihtovaellukseen. Osa hiihtomatkasta taittuu kelkkauraa pitkin, kun taas suunnitellulla leiripaikalla saamme kahlata umpisessa.
Jätämme ahkiot metsän reunaan ja kahlaamme suon laitaan lumilapiot kädessä. Tamppaamme suksilla hankea tiiviimmäksi ja alamme pareittain kasaamaan siihen isoa lumikekoa. Pakkaslunta on kevyt käsitellä ja sitä riittää: kahden hengen lumikammiin tarvittava lumimäärän kasaamiseen ei mene kovin kauaa. Eri puolelle lumikekoa pistellään mittatikkuja määrittelemään koverrettavan kammin seinän paksuus. Lumi saa tekeytyä ja kiteytyä parisen tuntia ennen kaivamista. Lumikammin rakentamiseen löytyy ohjeita esimerkiksi täältä.
Odotellessa kintsien kiinteytymistä opettelemme tekemään hätämajoitteen kevytpeitteestä, suksista ja sauvoista. Lumikuoppa voi tulla tarpeeseen ääriolosuhteissa esimerkiksi teltan repeytymisen takia. Pystytämme leiriimme myös normaalin vaellusteltan ja lämmitetyn kymppiteltan.
Lumikammin kaivertaminen sujuu myös ripeästi. Kahdelta henkilöltä siihen menee reilu puoli tuntia. Tuloksena on lumimajoite, joka eristää ulkopuolisen äänen lähes kokonaan. Myös lämpötila on korkeampi kuin ulkopuolella. Yön aikana pakkasta oli reilu 25 astetta, mutta kammissa huomattavasti vähemmän.
Itse nukuin vaellusteltassa ja melko hyvin. Olin ottanut mukaan kolmen vuoden ajan untuvapussin ja vanhan kuitutalvipussin tarkoituksenani pukea ne päällekkäin… mikä ei kylläkään onnistunut, sillä toisessa pussissa vetoketju oli oikealla, toisessa vasemmalla puolella. Tämän seurauksena en pystynyt vetämään kummankaan pussin vetoketjua täysin kiinni. Seuraavalla kerralla varmistan, että pusseissa on saman puolen vetoketjut tai puen sisemmän pussin ylösalaisin.
Harjoittelureissun jälkeen lähdimme talvileirille Muotkatunturin erämaahan. Siirtyminen tapahtui pohjoisen tyyliin moottorikelkoilla, joiden perässä oli reet pakattuina täyteen tavaraa. Elintarvikkeita, kairoja ja kalastusvälineitä, nuotiokattiloita ja pannuja, erilaisia telttoja ja kaminoita, suksia ja lumikenkiä ja jokaisen henkilökohtaiset varusteet vielä siihen päälle. Matkaa koululta Koskelojärville kertyi noin 25 kilometriä.
Majapaikan pohjustamisessa riitti hommaa. Vaellusteltalle riittää, että lumi tampataan tiiviiksi, mutta kaminallinen kymppiteltta vaatii lähes kaiken lumen poistamista teltan alta. Syykin on yksinkertainen. Kamina lämmittää ja samalla sulattaa alla olevaa lunta. Kuka haluaisi nukkua ”ammeessa”? Teltta pingotetaan riittävän tiukalle ja ankkuroidaan ”lumiankkureilla” hankeen. Ankkureiksi kelpaavat esimerkiksi noin 25-30 sentin mittaiset puut (halot, paksut oksat) jotka poljetaan riittävän syvälle lumeen. Kulmasalon naru sidotaan lumiankkuriin siten, että naru saadaan vedettyä irti ilman, että ankkuria tarvitsee kaivaa ylös hangesta.
Teltan pohja peitettiin kevytpeitteellä ja ns. routamatoilla. Niiden päälle jokainen levitti yhden tai kaksi makuualustaa ja makuupussinsa. Kaminalle täytyy varata valmiiksi riittävän paljon kiehisiä ja muuta sytykettä sekä pieneksi pilkottua polttopuuta. Kaminan sopivan lämpöisenä pitäminen on taito sekin, ilman että teltassa ”sauntotaan” tai palellaan. Itse vältin kipinävuoron sillä, että pystytin tunturikoivikon katveeseen vaellusteltan. Kolmen hengen teltassa oli ruhtinaallisesti tilaa minulle ja varusteilleni. Yöllä lämpötila meni vain hieman pakkaselle ja teltassa tarkeni mainiosti. Aamulla makuupussista lämpimät huovat jalkaan ja koivet pakkasen kovettamiin kumppareihin. Pienen punkeamisen jälkeen saan jalat kovettuneisiin saappaisiin ja lähden aamutoimiin.
Ruoan valmistukseen sai talvileirillä varata aikaa, sillä se valmistettiin vain avotulella ja pääsääntöisesti polttopuuna oli tuore tunturikoivu. Myös veden sulatteluun menee aikaa ja iso nuotiopannu keikkuikin keittokoukussa alvariinsa. Termospulloon kannattaa lisätä kuumaa vettä aina kun mahdollista. Jokainen leiriläinen sai osallistua niin tulen tekoon kuin ruokahuoltoonkin. Sää vaihteli laidasta laitaan, aurinkoisesta pikkupakkasesta huhtikuiseen vesi- ja räntäsateeseen. Yöllä teltassa herätessä tuntui epätodelliselta kuunnella sateen ropinaa kattoon. Keskellä talvea ja tunturia.
Varsinainen päiväohjelma sisälsi kalastusta sen eri muodoissa. Iskukoukkuja viriteltiin lähijärvelle tunturihaukien pään menoksi ja niitä saatiinkin mukavasti. Hauki halkaistaan selkäpuolelta, suolataan ja tikkujen avulla pingoitetaan auki. Kalan annetaan kuivaa kevätauringossa ja tuulessa. Näin valmistetaan koškepuško, herkullinen inarinsaamelainen kuivahauki. Ahti soi myös jonkun verran ahvenia pilkkijöille ja nyljettyjä kyrmyniskoja paistettiin pannulla leivitettynä.
Kun muu porukka oli kalassa, kiipesin liukulumikengillä ylös tunturiin ottamaan valokuvia. Homma kävi melkeinpä urheilusta, sillä lumi petti lähes jokaisella askeleella. Ylhäällä rinteessä löysi paljaan ison kiven, jonka luona oli mukava pitää taukoa, avata termari ja syödä eväät. Samalla seurasin muun porukan pilkkitohinaa alhaalla järven jäällä. Evästauon jälkeen lähdin hiihtämään alas tunturista ja yritin palata takaisin omia jälkiäni.
Alku sujui melko mallikkaasti, kunnes vauhti alkoi kiihtyä tunturikoivikossa. Tajusin laskevani taitojeni äärirajoilla ja hivenen alkoi jo vauhti hirvittää. Tässä vaiheessa suoritustani oli jo aloitettu seuraamaan alhaalla järven jäällä. Vauhti kiihtyi edelleen ja hetken jo pohdin, että tästä ehkä selvitään ehjin nahoin ja kaatumatta. Kunnes hieman ennen viimeistä kumparetta toinen suksi haukkasi hankeen ja sitten mentiin.
Lunta oli kinostuneena vajaa metri ja makasin rähmälläni osin lumessa. Aurinkolasit ja pipo olivat lentäneet hangelle, toinen jalka suksineen oli lumen sisällä. En päässyt siitä oikein mihinkään, sillä olin sellaisessa paketissa, ettei käsillä tai sauvoilla voinut ottaa tukea. Onneksi jäällä oli huomattu ”katoamiseni” ja pelastuspartio saapui vetämään minut ylös hangesta. Olisin ylös päässyt toki itsekin, mutta siihen olisi kulunut aikaa ja kirosanoja. Nyt lähinnä nauratti oma taitamattomuuteni. Ei minusta taida hiihtäjää tulla…
Kolmen päivän talvileiri keskellä tuntureita oli mukava kokemus. Perustoimintojen (majoittuminen, ruoka, juomavesi) hoitamiseen menee yllättävän paljon aikaa, mutta loppukevään pitkät ja valoisat päivät mahdollistavat monenlaisen puuhastelun. Ja on se vaan mukavaa istuskella nuotiolla, keitellä kahvia ja kuunnella tarinoita.