Merisumua ja sumutorvia Helsingissä

 Sumua heinikossa.

Helsingin seutu on pullollaan monipuolisia retkikohteita ja mikä parasta, suureen osaan niitä pääsee julkisilla kulkuvälineillä. Ajokortittomana reissumiehenä en voi olla edelleenkään peukuttamatta pääkaupunkiseudun mahtavaa joukkoliikenne- ja luontokohteiden verkostoa. Tällä kertaa hurautan seutulipun hinnalla itäisessä Helsingissä sijaitsevalle Uutelan alueelle. Vuosaaren sataman vieressä sijaitsevalla niemellä on mukava luontopolku ja Särkkäniemen luonnonsuojelualue.

Hyppään Hakaniemessä itään menevään metroon. Kauppahallista hain retkievästä. Lihatiskiltä pakkasin reppuun kunnon makkaraa ja nakkeja sekä viereisestä myyntipisteestä rasiallisen erilaisia oliiveja. Reissumiehen ”tapakset” on tarkoitus nauttia jossakin sileällä rantakalliolla merimaisemasta nauttien. Vuosaaressa vaihdan metrosta bussiin ja pian olenkin jo meren äärellä. Mantereen puolella paistaa aurinko kirkkaalta taivaalta, mutta mereltä työntyy merisumua rantaviivaa kohden. Vuosaaren Aurinkolahden kerrostalot peittyvät kostean viileään usvaan ja kallioisella niemellä kalastavien miesten takana on vain valkoinen seinämä.

 Kalastajat sumussa.
 Opasteet ohjaavat luontopolulle.

Jatkan keskemmälle Skatanniemeä ja sukellan avoimesta ja aurinkoisesta peltomaisemasta viileän vihreään kuusikkoon. Luontopolku on selkeästi maastoon merkitty ja esteetön. Se soveltuu mainiosti myös pyörätuolilla, ainakin avustettuna liikuttavaksi. Luontopolulla tapaamani retkeilijä kertoo kiertäneensä pyörätuolissa olevan serkkunsa kanssa luontopolun edellisenä kesänä. Vastaani tulee myös ihmisiä lastenvaunujen ja pyörien kanssa. Pinnoitetut reitit ja hyvät opasteet paitsi houkuttelevat ihmisiä luontoon, myös vähentävät luonnon kulumista ohjaamalla retkeilijät pois herkästi vaurioituvista kohteista. Arjen aikaisesta ajankohdasta huolimatta alueella liikkuu melko paljon ihmisiä, ja miksei liikkuisi, sillä Uutela on mitä upeinta virkistys- ja retkeilyaluetta.

Peippojen ja rastaiden laulu täyttää hämyisän metsän. Kostean metsän tuoksuun sekoittuu nuotiosavun aromi. Nuottaniemen nuotiopaikalla on tulet valmiina ja kysyn lupaa laittaakseni makkaran paistumaan.

Makkaroitaan grillaava pariskunta on tuonut polttopuut mukanaan, sillä alueen nuotiopaikat eivät ole huollettuja. Jätän makkaran kypsymään ja laskeudun kalliolta meren rantaan. Varsinkin näin keväällä, jäiden lähdön jälkeen on meren tuoksu huumaava. Vesi, rantaan huuhtoutuneet levät, kaislat ja rannan puut, kivet sekä kallio muodostavat omanlaisensa tuoksun, jota ei voi kokea muualla. Nautiskelen siitä ja otan muutaman kuvan hiljalleen hälvenevästä merisumusta.

 Makkara pintaviilloilla valmiilla hiilloksella.
 Merenrannan kallioilla katsomassa katoavaan horisonttiin.

Pikaisen makkaratauon jälkeen jatkan matkaani rantaviivaa pitkin ja pysähtelen ihailemaan keväistä merimaisemaa ja valokuvaamaan. Päätän oikaista Uutelanniemen halki kohti luonnonsuojelualuetta ja ohitan Meriharjun luontotalon sekä Skatan tilan. Takavuosina tilalla laidunsivat Miina Äkkijyrkän kyytöt ja peltilehmät. Nyt niityltä lähtee liikkeelle neljä jänistä, kun hypin sarkoja erottavien ojien ylitse.

Särkkäniemen luonnosuojelualue rauhoitettiin vuonna 1993. Suojelun perusteita olivat merenrantaniittyjen ja ainutlaatuisten laguunilahtien säilyttäminen. Jääkauden jälkeinen maan hidas kohoaminen synnytti matalia merenlahtia, fladoja. Jos lahden suulla on särkkiä, kuroutuu lahti kluuviksi, lammikoksi, joka on yhteydessä mereen vain korkean veden aikana.

Kiertelen Särkkäniemeä merkittyä reittiä pitkin ja kuuntelen laivojen sumutorvien ääniä, jotka sekoittuvat lokkien kirkumiseen. Tuuli on edelleen meren suunnasta ja Vuosaaren satama peittyy valkoiseen usvaan. Vain satamanosturien korkeimmat huiput näkyvät sumuverhon takaa. Usva hälvenee hieman ja paljastaa satamassa olevan laivan. Sumusta ei sukella lentävä hollantilainen vaan seilaava suomalainen, Finnlines-varustamon alus.

 Satamanosturit hukkuvat sumuun.
 Reissumiehen tapakset.

Löydän kallion kolosta suojaisen paikan ja levitän eväät meren hiomalle sileälle rantakalliolle. Nautin iltapäivän auringosta ja seuraan rantakivikossa viihtyvää isokoskelopariskuntaa. Yksinäinen uroshaahka pyörähtää hieman ulompana rannasta.

Innokkaimmat pienveneilijät suhahtavat sumun sekaan ja häviävät merelle. Pakkaan reppuni ja on aika palata kaupunkiin. Puolen päivän reppuretki itä-Helsingin luontoon on ollut virkistävä. Hiekkarannat, karut kalliot ja mäntymetsät kutsuvat uudestaan käymään. Kesällä nähdään taatusti!