Hylättyjä eläimiä Italiassa

 Onni on kaksi kissanpentua sylissä.

Pyöräretkillä sattuu kaikenlaista. Kerroin jo aiemmin vuoden takaisesta hirven vasan pelastusoperaatiosta. Viime aikoina avuttomia eläimiä on tullut vastaan useampiakin. Korsikalla matkakumppanini Isabelle pelasti kaksi hölmöä sylikoiraa juoksentelemasta keskellä tietä. Omistajat olivat niin kiitollisia, että tarjosivat meille vierasmökkinsä useaksi päiväksi. Tosin pelkästään visiittimme aikana koirat ehtivät karata taas useamman kerran, joten epäilen avun olleen vain väliaikaista.

 Civitavecchia ensimmäisenä päivänä takaisin mantereen puolella Italiassa.

Italiassa trendi jatkui. Olimme mantereella vasta toista päivää, tutkimassa Manzianan tulivuorikraatterin luonnonsuojelualuetta Roomasta luoteeseen. Kuplivista geysereistä nouseva rikkidioksidi toi koko alueelle mädän kananmunan pistävän löyhkän.

Saniaiset heiluivat metsässä ja kasvillisuuden seasta kurkisteli uteliaana ujon oloinen musta koira. Se katosi ja palasi aina välillä, ja kun omistaja ei ilmestynyt paikalle, kävimme itsekin uteliaiksi. Etsintöjen jälkeen löysimme sen puun alta makaamasta. Raukka vaikutti pelokkaalta, nälkäiseltä ja oli täynnä punkkeja. Isabelle antoi sille vettä ja koiranruokaa (Kiran protesteista huolimatta). Kun koira nousi syömään, näimme kuinka laiha se oli - kaikki kylki- ja lantion luut näkyivät selvästi. Se lienee ollut yksin kuukausia ja oli luultavasti vain päivien päässä kuolemasta.

 Tässä kuvassa tyttö näyttää lähes hyvinvoivalta.

Leirityminen alueella oli todennäköisesti kielletty, mutta emme voineet jättää reppanaa yksin, joten pystytimme telttamme auringon laskiessa. Pimeän saapuessa kävi tuuri - paikallinen mies sattui paikalle iltakävelyllään viiden koiransa kanssa. Hän jos kuka tietäisi mitä tehdä! Veimme hänet Felician (joksi jo nimesimme tytön). Mies pudisteli päätään surullisena sekä lupasi soittaa oikeille viranomaisille ja palata aamulla takaisin.

Franco piti sanansa ja saapui seuraavana päivänä kahden eläinsuojeluyhdistyksen edustajan kanssa. Hauva oli yllättävän rauhallinen vaikka ympärillä hääräsi viisi ihmistä, Francon viisi koiraa ja vielä Kira, joka suojeli muristen jäljellä olevia ruokiansa. Felicia näytti ymmärtävän, että kaikki olivat tulleet auttamaan. Päivänvalossa tutkimme hänen turkkiaan, josta löytyi kymmeniä tai satoja punkkeja. Antamamme ruoka oli sulattamattomana puun ympärillä ja käveleminenkin oli vaikeata. Koiratarhan mies kantoi hänet loisineen kaikkineen autoon.

 Franco ja koiratarhan työntekijä hassussa univormussaan.

Kielimuurin läpi ymmärsimme, että ei ollut ollenkaan varmaa, selviäisikö koira. Tai vaikka pysyisi elossa, löytyisikö sille adoptiokoti. Vaihdoimme yhteystietoja siltä varalta, että joutuisin itsekin koiran omistajaksi. Mutta pelkäsin että he joutuisivat lopettamaan sen.

Viikkoa tai kahta myöhemmin sain viestin: “Koira voi hyvin. Paino on nousussa ja luottamus ihmisiä kohtaan kasvaa. Eräs perhe haluaa jo adoptoida hänet.” Sain roskia molempiin silmiini.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen liftasin Radicofaniin, koska tarvitsin apteekista antihistamiineja aiemmin mainittuun nokkosihottumaan. Kylä oli niin korkean mäen laella, että polkien en olisi ehtinyt ennen sulkemisaikaa. Radicofania voisin kuvailla “ihastuttavan italialaiseksi”.

 Stereotyyppisen idyllinen vanhan italialaisen kylän sivukatu.
 Pienokainen käveli vielä haparoivin askelin.

Apteekin edessä oli pieni musta kissanpentu. Tuskin vielä edes kuukauden ikäinen, söpö kuin mikä. En nähnyt emoa missään, eivätkä paikalliset tienneet kenen se oli. Jäin valvomaan, ettei reppana jää auton alle. Kun joku lähti parkkipaikalta, kuulin rääkäisyn. Toinen yhtä pieni kissa, tällä kertaa harmaa, kipitti ontuen pakoon auton alta. Ilmeisesti yksi sen etutassuista oli jäänyt renkaan alle.

Nämä karvapallot tarvitsivat selvästi apua. Minun oli tarkoitus liftata takaisin alas päätielle, mutta Isabelle onneksi löysi auttavaisen pakettiautokuskin ja tuli itse ylös molempien pyörien kanssa. Jäimme ruokkimaan kissoja. Ne eivät hölmöyksissään osanneet vielä varoa autoja, joten haimme naapurista pahvilaatikon, jonne laitoimme ne välillä turvaan.

 Tämä oli sisaruksista levottomampi ja joutui jatkuvasti hankaluuksiin.

Iltaan mennessä emoa ei näkynyt, eikä kukaan kylän asukkaista näyttänyt tietävän elukoista mitään. Oletimme että raasut olivat joutuneet hylätyiksi, joten aloimme etsiä niille kotia. Varasuunnitelma oli ottaa ne mukaan ohjaustankolaukkuihin ja etsiä seuraavana päivänä myötämielinen maatalo, jossa ne voisivat elää onnellisina. Harmaa pentu käveli levon jälkeen taas ontumatta, joten etutassu ei ilmeisesti ollut pahasti vaurioitunut.

Tälläkin kertaa olimme onnekkaita pimeän laskeutuessa. Istuimme puistossa ja ohi käveli nainen, joka pysähtyi kissat nähdessään. Toinen niistä oli ollut hänen autonsa alla samana aamuna, ja päivää aiemmin hänen ystävänsä oli pelastanut kolmannen samanikäisen pennun kylän keskustasta. Nainen kävi hakemassa kyseisen kaverin, joka lupasi hetkessä tarjota kodin myös näille pikku palleroille!

Jatkoimme matkaa otsalamppujen valoissa hyvillä mielin.

 Kukkakuva.