Siikaverkoilla Inarilla

 Syksyinen Inarijärvi on kaunista katsottavaa.

Inarijärvi näyttää syyskuisena päivänä parhaat puolensa. Järvellä käy vain vieno tuulenvire siirtyessämme veneillä oppilaitoksen kalastustukikohtaan. Matkaa on vain muutama kilometri, mutta veneessä istuessa ehtii ihailemaan upean ruskan värjäämää saaristoa. Arkipäivänä ei muuta liikennettä järven tässä kolkassa näy. Muutama korppi raakkuu lentäessään saarelta toiselle. Rantaudumme Kotkaniemeen ja aloitamme päivän kalahommat keittämällä kahvit. Ei niin kiirettä, etteikö asioita ehdittäisi tuumailla kuuma kuppi kourassa.

Syksyinen kalastusjaksomme Inarijärvellä kestää kolmisen viikkoa. Ohjelmassa on muun muassa vapa- ja verkkokalastusta, moottoriveneilyä ja kalan käsittelyä. Jäiden vahvistuttua, on marraskuussa luvassa juomustusta eli verkkokalastusta jään alla. Pakkanen, kaamoksen pimeys ja järven jäällä puhaltava viima tekevät juomustuksesta taatusti unohtumattoman elämyksen. Tuskin maltan odottaa sitä.

 Jäälaatikossa kalat pysyvät tuoreina.

Osa meistä opiskelijoista on täysin ilman kokemusta kalastamisesta, osa edistyneitä alan harrastajia. Itse taidan kuulua jonnekin sinne väliin. Lapsuuden kesät vuosikymmeniä sitten kuluivat Tammisaaren saaristossa Suomenlahdella. Onkiminen ja virvelöinti olivat jokapäiväistä ajanvietettä ja verkoillekin pääsin isän mukaan. Ensimmäinen onkivapani oli kolmiosainen, bambusta tehty metalliholkkinen jatkovapa. Nykyisen kaltaisista teleskooppivavoista ei kukaan vielä osannut edes uneksia. Ensimmäinen virvelini oli Abumatic; vihreä vapa ja hopeinen kela. Sillä sain myös ensimmäisen haukeni. Ensin kylläkin luulin uistimen jääneen rakkoleväpensaaseen kiinni…

Verkkokalastuskurssilla toimimme pareittain. Rebeccan kanssa käymme verkot lävitse ennen vesille lähtöä. Painot, merkkiliput, narut, puikkarit ja saavi. Varusteet tarkastetaan opettajiemme Ismon ja Jarmon valvovien katseiden alla. Tarkoituksenamme on kalastaa siikaa ja verkot on valittu sitä silmällä pitäen. Kurvaamme moottoriveneellä apajille ja vuoron perään laskemme omat verkkojatamme.

 Moottoriveneellä järvellä.

Pienen alkukankeuden jälkeen homma alkaa sujua ja verkot saadaan järveen annettujen ohjeiden mukaan. Pyyntisyvyys vaihtelee 4-8 metrin välillä. Vedet ovat jo alkaneet kylmetä ja siioissa on alkanut näkyä merkkejä lähestyvästä kutemisesta. Jatan uloimpaan päähän vielä lippu liehumaan ja viimeinen vilkaisu ennen paluuta kalastustukikohtaan.

Saamelaisalueen koulutuskeskuksen kalastustukikohtana toimii Kotkaniemi, missä on hirsikämppä ja sauna. Molemmat on rakennettu oppilastyönä hirsirakennuskursseilla. Kämppä muistuttaa vanhaa metsätyökämppää. Pieni keittiö, tuvan pöydät ja kerrossängyt kymmenelle hengelle. Rakennuksesta löytyy myös ns. terävä pää henkilökunnan majoitusta varten. Niemen kainalossa on suojaisa satama laitureineen veneitä ja verkkojen selvittelyä varten.

 Verkkoja ei auta päästää sotkuun.

Verkkojen laskun jälkeen on ruokailun aika. Mukanamme ei ole erikseen emäntää, vaan ensimmäisinä verkoilta tulleet opiskelijat ovat valmistaneet ruoan. Lämpimään tupaan ja höyryävän käristyskeiton ääreen on mahtavaa tulla järveltä ja viileästä syysilmasta. Keiton päälle mukillinen kahvia ja hetkeksi selälleen laudasta tehdylle sängylle. Sapuskan jälkeen on varusteiden huolto ja paluu Kaamaseen. Osa opiskelijoista jää yöksi Kotkaniemeen uistelemaan ja saunomaan.

Seuraava aamu Inarijärvellä aukeaa aurinkoisena. Nappaamme puikkarit mukaamme ja ison saavin, missä on jäähilettä ja vettä. Kalat otetaan suoraan verkoista, tainnutetaan ja laitetaan kurkku aukaistuna jäiseen veteen. Näin saamme ne riittävän kylmänä kuljetettua oppilaitoksen kalankäsittelytiloihin jatkokäsittelyä varten. Mutta ei mennä vielä asioiden edelle. Veneen moottori käyntiin ja muutaman minuutin ajomatka niemen toisella puolella oleville verkoille. Ennuste lupasi melko navakkaa kaakon puoleista tuulta, mutta verkkomme ovat onneksi tyvenen puolella, kiitos ennakoinnin.

 On sinne jotain jäänyt kiinni.
 Kala verkoissa.

Nappaan lipun ja narun irti verkosta ja alan keräämään yläpaulaa puikkarille. Heti ensimmäisten metrien jälkeen on pakko virnistää tyytyväisenä. Hopeaa alkaa välkkyä sinisessä vedessä. Mukavan kokoista siikaa nousee molemmista verkoista. Saan omani ylös ja siirrymme Rebecan verkoille. Sama näytelmä toistuu sielläkin ja hopeakylkistä kalaa nousee mukavasti ylös. Syksyn opintojen aikana olen oppinut senkin, että inarinsaamelaiset kutsuvat siikaa yleisnimellä kala (kyeli), sillä se on ollut heidän tärkein saaliskalansa. Siika on inarinsaameksi šapšâ.

Palaamme tyytyväisinä takaisin Kotkaniemeen ja nostamme kalasaavin ja muut välineet laiturille. Vajaan parinkymmen siian ja yhden mateen saalista on mukava esitellä opiskelijakavereille. Siikojen lisäksi verkkoihimme on kalastusviikkojen aikana tarttunut haukea, ahventa, harjusta, madetta, taimenta ja rautua. Eri kalalajeja Inarijärvessä on kaikkiaan kymmenkunta.

 Saaliin kanssa on mukava palata kotiin.

Kun kaikki kalastajaparit saavat verkkonsa vesiltä, on aika jättää kalastustukikohta taakse. Pitkä päivä on vasta puolessa. Siirrymme takaisin Kaamaseen, missä odottaa sekä verkkojen että kalojen putsaus. Antoisa kalastuspäivä vierähtää kevyesti kellon ympäri, kunnes olemme saaneet varusteet huollettua, siiat fileroitua sekä kalankäsittelytilat puhtaiksi. Väsyneinä, mutta hyvillä mielin lähdemme huoltamaan itsemme. Seuraavana päivänä on koko koululle luvassa maukasta siikakeittoa. Taatusti tuoretta ja läheltä.